Itäraja. Salaperäinen, pelottava, suljettu. Alue, joka yhdessä historian vaiheessa myös takasi rajaseudun asukkaille mahdollisuuden elantoon ja rajat ylittävään kanssakäymiseen.

Ville Jalovaara

Karjalankannaksen huvilapitäjät, Uusikirkko, Kivennapa, Kanneljärvi ja Terijoki, olivat 1900-luvun alussa taloudellisesti hyvinvoivia osia Venäjään suuriruhtinaskuntana kuulunutta Suomea. Näissä Kannaksen rajakunnissa kohtasivat suurkaupunki Pietarin talousalueen valtavat mahdollisuudet ja monikulttuurisena kaupunkina tunnetun Viipurin eurooppalainen vaikutus.

Raja ei ollut auki, mutta se oli helposti ylitettävä. 1900-luvun alussa Kannaksen huviloissa kesiä vietti tuhansia pietarilaisia, mikä oli merkittävä lisä alueen suomalaisväestön toimeentulolle.

Vaikka moni hyötyi yhteyksistä, venäläisten läsnäolo Suomen puolella rajaa aiheutti myös pelkoa. Venäjän keskusvalta halusi eurooppalaisen sodan uhatessa lujittaa otettaan Suomesta ja erityisesti lähellä Pietaria olevista alueista.

Venäläistämistoimet ja vastarintana niille herännyt suomalaisten itsenäisyysaktivismi törmäsivät yhteen myös Kannaksella. Pietarin esikaupunkialueiden kupeessa Kannaksella tuntuivat myös vuoden 1917 vallankumoukset: helmikuussa kaatui tsaarinvalta ja lokakuun kumous toi valtaan bolsevikit. Venäjällä alkoi pitkä ja verinen sisällissota.

Nämä levottomat vuodet ja Suomen sisällissodan tapahtumat Karjalan rajaseuduilla ovat jääneet aiemmissa tarkasteluissa yllättävän vähälle huomiolle.

TOIMITTAJA Antti Rämäseltä on hiljattain ilmestynyt tietokirja Kannaksen rajapitäjien vaiheista sisällissodan aikana. Hän on aiemmin tehnyt aiheen ympäriltä Ylellä paljon huomiota saaneen radiosarjan Rauhaton raja, joka kertoi vuosista 1918-1920 Kannaksella.

Alueella käytiin lukuisia taisteluita, joita seurasivat usein niin punaisten kuin vangiksi saatujen venäläistenkin telotukset. Rämäsen tuoreesta Rikottu rajamaa -teoksesta ilmenee, että sodan raaimpiin kuuluvissa puhdistuksissa Kannaksen huvilaseudulla surmattiin lähes tuhat ihmistä.

Idean kirjaansa Rämänen kertoo saaneensa viisi vuotta sitten. Kansallisarkiston sisällissodan muistovuoden 2018 alla aloittama valtiorikosoikeuksien pöytäkirjojen digitointi ja luovutetun Karjalan digitoitu väestörekisteri avasi kiinnostuneille mahdollisuuden tutustua sukuhistoriaansa.

Laajalle levinnyt käsitys, että pääosa kannaksen asiakirjoista oli tuhoutunut tai kadonnut sodassa ei pitänyt paikkansa. Kansallisarkistosta löytyi muun muassa hyvin säästynyt kokonaisuus Uudenkirkon ja Kanneljärven suojeluskuntien papereita, vankiluetteloita, tutkintapöytäkirjoja ja sisällissotaan liittyvää kirjeenvaihtoa.

Rämäsen teos syventää näkemystä Suomen sisällissodasta. Uutta tietoa tuovalle tietokirjalle on myönteistä, että käytetään loppuviitteitä, jossa kunkin kappaleen tiedonlähteet voi todeta. Valtavassa yksityiskohtien määrässä tiivistämisen varaa ehkä olisi ollut, vaikka toisaalta on tärkeää dokumentoida asiat mahdollisimman perusteellisesti, jos niitä ei ole aiemmassa tutkimuksessa käsitelty.

Loppuun olisin kaivannut myös jonkinlaista yhteenvetoa tai tutkimustuloslukua, jossa yksittäiset tapahtumat sijoitetaan laajempaan kontekstiin.

KYSYMYS ITÄRAJAN jatkuvasti muuttuvasta luonteesta on nyt ajankohtaisempi kuin muutamaan vuosikymmeneen. Tarkastelin rajaseututeemaa vähän pidemmältä ajalta tammikuussa ilmestyneessä Rajaseutuyhdistyksen historiateoksessa Lähemmäksi muuta Suomea – Rajaseututyötä 100 vuotta (SKS 2023).

Vaikka yhtenäisyyksiä itsenäistymisen vuosiin on havaittavissa, moni asia on nyt toisin. Toisin kuin sadan vuoden takainen sisällissodan runtelema Suomi maamme on vakiintunut demokratia ja sisäisesti yhtenäinen suhtautumisessa itäiseen rajanaapurimme.

Vaikka tilanne on nyt jännittynyt, esimerkit historian pitkässä perspektiivissä osoittavat, että tilanne voi nopeastikin muuttua ja saatamme nähdä taas jossain vaiheessa normaalimman kanssakäymisen vaiheen itäisillä rajaseuduilla. Tilanteen ollessa nyt se mikä on voidaan sentään muistella mennyttä.

Kuten Antti Rämänenkin toteaa, Karjalan historia on Suomen historiaa, ja hänen kirjansa tavoite on muistuttaa, että se on paljon suurempi kertomus kuin evakkotarina.