Sahlbergin aiemmat antiikin maisemissa liikkuneet romaaninsa Herodes (2013) ja Pilatus (2016) saavat nyt rinnalleen Rooman tasavallan kohtalon hetkiä kertaavan Pompeiuksen. Sen nimihahmo on kyvykäs nuori sotapäällikkö, joka pääsee maistamaan ylintä valtaa. Hinta on kuitenkin kova, kun tasavallan palvelemiselle omistautunutta Gnaeus Pompeius Magnusta vastaan asettuu jopa häntä kovapintaisempi vastustaja: diktaattoriksi nousemisesta kiinnostunut Gaius Julius Caesar.

UUDEN TEOKSEN teemoja ovat kohtalo, pettymys ja luopuminen. Pompeius on osin vastentahtoinen hallitsija, joka suostuu johtamaan kansaa ja osallistumaan poliittisiin peleihin, koska se on hänen osansa. Kiittämättömyys maailman palkkana johtaa kuitenkin haluun saada elää rauhassa esimerkiksi omalla maatilalla kaukana pääkaupunki Rooman selkäänpuukotuksista.

Sahlbergin romaanin dialogi ja juonenkäänteet ovat teatraalisia, ehkä jopa hieman puisevia, mutta tyyli sopii varsinkin tällaisen patsastelevan aikakauden kuvaukseen. Niinpä Pompeius jää mieleen tasaisen laadukkaana proosana. Se ei tarjoa ihmeitä, mutta täyttää tarkoituksensa sekä viihdyttämällä että tarjoamalla tietoja muinaisesta Roomasta.

TEOKSEN TOISTUVASSA kuviossa suuren miehen vanhentuessa, väsyessä ja kyllästyessä taistelemaan asemastaan nuorempi, energisempi ja nälkäisempi mies on valmis ottamaan hänen paikkansa. Yleismaallinen totuus, kenties, mutta myös hieman yksinkertaistava käsitys historiasta. Toisaalta Sahlberg onkin kunnianhimoisten taideromaanien tekijä, ei historioitsija.

Hän kuvittelee oikeita tapahtumia kevyesti uudelleen. Pompeiuksesta leivotaan ryhdikästä sankaria, joka kunnioittaa tasavaltaa ja huolehtii uskollisista ystävistään. Tässä hän eroaa romaanin useimmista muista hahmoista, jotka tavoittelevat enemmän omaa etuaan. Pompeiuskin kantaa toisinaan huolta jälkimaineestaan, mutta ei ole sentään samanlainen ahne narsisti kuin vaikkapa Caesar.

Nimihahmoa vaivaa heikkoina hetkinään ajatus siitä, että taistelu asemasta ja elämästä ovat viime kädessä sattumankauppaa. Enimmäkseen hän onnistuu kuitenkin tukahduttamaan epäilyksensä ja nousemaan puola kerrallaan mahdin tikkailla. Hyväntahtoisuus tekee tilaa peräänantamattomuudelle ja kuvitelmalle poikkeuksellisuudesta: ”Hänen täytyi löytää oma, ainutlaatuinen tiensä.” (s. 166

Rooman kaupunkia kuvaillaan yhtäältä maailman navaksi ja toisaalta juonittelun, paheiden ja juorujen pesäksi. Siellä vilisee piinattuja rikkaita. He kärsivät painajaisista ja tuntevat ajan valuvan sormiensa väleistä, eikä sekään varsinaisesti auta, että heidän välillään on lähinnä kaupankäyntiin perustuvia suhteita. Tasavaltaan ja jumaliin uskotaan vain, jos se on omien etujen mukaista.

Tarkoitus – eli valta – pyhittää keinot. Korkea asema voi taata jopa kuolemattomuuden, joten siihen yltääkseen ollaan valmiita vaikkapa uhraamaan läheiset ja vaihtamaan liittolaisia kuin paitaa. ”Oi aikoja, oi tapoja!” parahti puhujan lahjoistaan tunnettu Cicero, joka hänkin osallistui tosin aktiivisesti sekoiluun.

SAHLBERG EHDOTTAA, että vain kohtuullinen arki maineen ja kunnian tavoittelun unohtaen voi tuoda onnen. Mutta koska ihmiskunnan enemmistö vaikuttaa kykenemättömältä myöntämään tämän yksinkertaisen tosiasian, niin Pompeiusta merkitsee vastaava pessimismi kuin Waltarin klassikko Sinuhe egyptiläistä (1945). Vuodet vierivät ja ihmiset näyttämöllä vaihtuvat, mutta mikään ei muutu.

Aurinkokin pilkahtelee, mutta Pompeius-kirjan pääasiassa synkkä sävy ei yllätä Sahlbergin ystäviä. Hän kirjoittaa edelleen varmasti, eikä hänen harkintansa petä kuin hänen päätyessään vitsailemaan seksistä. Tästä syystä romaanin muutamat erotiikkaa tapailevat lauseet ovat vaivaannuttavia: ”Ei ollut suinkaan vähäpätöinen asia, että Leporis tyhjensi säännöllisesti Pompeiuksen viikunat.” (s. 147)

Muita vikoja teoksesta ei onneksi olekaan. Sen tekijä kulkee Waltarin jalanjäljillä, mutta raivaa samalla omaa polkuaan. Herodeksen ja Pilatuksen laveaan kerrontaan mieltyneet viihtyvät varmasti myös Pompeiuksen, periaatteiden miehen ja periroomalaisen tasavallan sankarin, seurassa.