Saxellin ja Kännön onnistumiset osoittavat, että vuolas waltarilainen proosa on tehnyt paluun. Mika Walteri kuvitteli Sinuhe Egyptiläisessä (1945) muinaisen valtakunnan, vaikka ei ollut käynyt Egyptissä, ja Kännö ilmaisee itseään hieman vastaavasti, maalaten lavealla paletilla ja luottaen kuvittelun voimaan.

Runoilija käynnistyy tammikuusta 1888, kun harrastelijateatterin vaunukaravaani saapuu Lyoniin. Samaan aikaan poliisit etsivät Le Poèteksi, eli Runoilijaksi, nimettyä murhaajaa. Kauniiksi nuoreksi mieheksi paljastuvan rikollisen kompuroitua näyttelijöiden leiriin alkaa tapahtua.

Runoilijan trillerimäisyydestä saattaa saada vaikutelman, että Kännö haluaa vain viihdyttää, mutta eskapistisen oloinen romaani kertoo itse asiassa niistä olosuhteista, jotka johtivat natsien päätymiseen valtaan Saksassa.

Kirjassa kuljetaan Ranskan maaseudun lisäksi muun muassa Torinossa ja Weimarin tasavallassa. Rakennuspalikoina toimivat muun muassa ooppera, Friedrich Nietzschen filosofia ja Faust-myytti, mutta Kännön täsmällinen lause pitää moniaineksista kokonaisuutta kasassa.

Salattua tietoa etsimässä

Heikki Kännö on kiistatta taitava kirjoittaja, mutta pohdiskelu hänen omaperäisyydestään on vaikeampi juttu. Hän tukeutuu jälleen voimakkaasti vaikutteisiinsa, Runoilijassa esimerkiksi Thomas Mannin Tohtori Faustukseen, Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaan ja Mihail Bulgakovin kertomukseen Saatana saapuu Moskovaan.

Totta ja tarua sekoittavaa Runoilijaa voi lähestyä historiallis-maagisena realismina. Kärsivällisyyttä tarvitaan, sillä vaikka romaanin kieli ei ole vaikeaa, sen juoni käydään läpi 1800-lukulaiseen tapaan jokainen varpu kääntäen.

Kännö yhdistelee lukuisia kiinnostuksiaan alkemistisesti ja iskee värikästä, joskaan ei niin omaperäistä, tarinaa. Mutta hänen tietopohjansa tekee vaikutuksen. Samalla hän luottaa kuitenkin liikaa melodramaattisuuteen ja sentimentaalisuuteen, klassisiin kliseisiin: ”Minna tuntee halua ja kauhua kuin mestauslavalle nouseva hinkuisi päästä sovittamaan hirttoköyttä kaulaansa.” (s. 188)

Vaikka Runoilijan vanhahtava tyyli on perusteltu, sen monesta käänteestä ajattelee, että ei kai kukaan oikeasti ajattelisi tai toimisi näin. Huumorikin on erikoista: ”Nietzsche on jättänyt ystäviensä levitettäväksi avioliittohakemuksen – ilmeisen naurettavan luettelon hänen vaimoltaan vaadittavista ominaisuuksista, joiden mukaan tämän tulee olla hyvin nuori, hyvin iloinen, hyvin kaunis, eikä kovinkaan älykäs.” (s. 233)

Paholaisen juonet vievät tarinaa eteenpäin ja ihmisten henkilökohtainen vastuu unohtuu korkeamman edessä. Piru viettelee meidät vetoamalla alhaisiin vaistoihimme. Epäröinti alkaa yleensä siinä vaiheessa, kun maito on jo kaatunut, eikä verellä sinetöityä sopimusta voi enää perua.

Panoksia nostetaan tutustumalla Rudolf Steineriin, erään esoteerisen maailmanselityksen luojaan. Oikeat henkilöt, kuten Nietzsche ja Steiner, ovat teoksessa hyvää pataa fiktiivisten kanssa.

Kännöllä yliluonnollinen kuuluu elämään siinä missä vaikkapa ihmissuhdesotkutkin. Sömnössä (2018) tutustuttiin mystikko G.I. Gurdijieffin ajatuksiin ja Runoilijassa tarkastellaan Steiniä, jonka astraalisiin kokeisiin murhamies Benn ottaa osaa.

On kiehtova ajatus, että jostakin löytyisi vielä salaista tietoa, kuten Kännö ehdottaa, mutta se lienee toiveajattelua. Toisaalta ovathan tietyt asiat, kuten ihmisaivojen mysteerit, edelleen jossain määrin käsityskykymme ulkopuolella.

Järki vai tunteet

Runoilijan Eurooppa on eksentristen hahmojen ihmemaa, enemmän maaginen kuin realistinen. Finlandia-loppusuoralle päässyt Heikki Kännö onnistuu jälleen luomaan omalakisen maailman, jossa on enemmän värejä kuin mihin me harmaaseen kallellaan olevat suomalaiset lukijat olemme kenties tottuneet.

Hänen tuotantoaan voisikin luonnehtia kuvaukseksi järjenjälkeisestä ajasta, olkoonkin että siinä sukelletaan pitkälle historiaan. Kännön fiktiossa tunteet asetetaan usein järjen edelle.

Runoilija jää huomattavista ansioistaan huolimatta kuitenkin pastissin tasolle. Suuri taide syntyy siinä joko jumalallisen tai saatanallisen innoituksen vallassa, eikä romaania ole sakeimmillaankaan hankala ymmärtää.

On joka tapauksessa hienoa, että Faust-myyttiä tulkitaan näinkin räiskyvästi uudelleen,  vieläpä Suomessa. Kännö on maamme parhaita vanhan mallin kertojia ja lienee vain ajan kysymys, koska hänestä innostutaan ulkomaillakin. Kaikki hänen kolme romaaniaan ovat mielikuvituksen juhlaa.