Pandemian pitäessä maailmaa otteessaan keväällä 2021 sotaa ennakoivat tuulet alkoivat Euroopassa voimistua. Vuoden lopulla Vladimir Putin esitti jo etupiirivaatimuksia. Suomen tuli luopua Nato-optiosta ja kaikkien kylmän sodan päättymisen jälkeen liittyneiden maiden tuli luopua jäsenyydestään. Ukrainaa Putin ei pitänyt itsenäisenä valtiona.

Suomen ulkopoliittisessa johdossa havahduttiin Putinin retoriikan muuttuneen. Presidentti Sauli Niinistö teki uudenvuoden puheessaan 2022 selväksi, että Suomi päättäisi itse liittoutumisestaan, eikä Venäjällä ollut päätökseen veto-oikeutta.

Missä enkelitkin pelkäävät -kirja on reilun kolmensadan sivun mielipidekirjoitus, miten asiat olisi pitänyt Hannu Himasen mielestä hoitaa. Koska kommentoija on hyvin perehtynyt turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, pohdinnat on ajatuksia herättävää luettavaa.

Suomalaisen ulkopoliittisen keskusteluun mahtuu kriittisiä puheenvuoroja. Niitä on pitkään kuultu liian vähän. Kriittisen puheenvuoron tehtävä on herättää keskustelua. Sen Himanen kyllä tekee, niinkin, että monista hänen argumenteistaan voi olla eri mieltä.

HIMASEN ANALYYSIEN ongelma on teoreettisuus. Ulkopolitiikan päätöksiä tehdään ajassa ja paikassa parhaan mahdollisen tiedon valossa. Tässä Suomessa on onnistuttu mielestäni hyvin.

Sen sijaan, että presidentti Niinistöä arvostellaan siitä, että hän muutti Nato-kantaa vasta kautensa lopulla, kun maailma muuttui, voisi todeta, että Nato-optio toimi juuri niin kuten se oli ajateltu.

Kritiikissä tuntuu unohtuvan, että myös Washingtonissa ja Berliinissä uskottiin pitkään taloudellisen keskinäisriippuvuuden estävän Venäjää tekemästä sen, minkä se Ukrainassa teki helmikuussa 2022 . Toki voi pohtia loputtomasti, mitä olisi tapahtunut, jos Nato-ovi ei olisikaan ollut auki, vaan olisimme jääneet kaksin Venäjän painostuksen kanssa.

Tätä kirjoitettaessa jossitellaan, mitä tapahtuu Natolle, jos Donald Trump valitaan syksyllä uudelleen USA:n presidentiksi. Emme tiedä valitaanko, mutta varmasti erilaisiin skenaarioihin jo varaudutaan politiikan suunnittelu pöydissä ja taustakeskusteluissa.

ENITEN KESKUSTELUA Himasen kirja on herättänyt ehdotuksellaan muuttaa Suomen presidentin virka seremonialliseksi. Samoin kuin siinä, että Natoon mentiin väärään aikaan väärällä tavalla, Himasen argumentointi muutosvaatimuksen tueksi on yksipuolista.

Mikä nykyjärjestelmässä on toiminut niin huonosti, että se pitäisi romuttaa? Jos presidentinvaalissa vain kolmekymmentä prosenttia kansasta vaivautuisi uurnille, silloin Himasen ehdotuksia olisi tarpeen pohtia vakavasti.

Presidentin vallan vähentämistä vaativissa argumenteissa Himaselta unohtuu, ettei meillä välttämättä ole vahvoja hallituksia ja pääministereitä, joiden aika ja energia riittävät niin riitaisen kotimaan politiikan kuin entistä vaikeammaksi tulevan kansainvälisen politiikan vääntöihin. Presidentti-instituutio on aikanaan luotu päivänpolitiikan yläpuolella olevaksi voimaksi, ja sellaista tarvitaan tänä aikana enemmän kuin vuosikymmeniin.

Se, että onko hallituksen ja presidentin välistä työnjakoa ulkopolitiikassa tarpeen lainsäädännöllä täsmentää on sitten toinen asia. Vaikeaksi tämän tekee se, että tähän vuoteen räätälöity malli ei välttämättä toimi kahden vuoden päästä. Niin nopea on nyt muutoksen vauhti.