Ennustin Harry Salmenniemen (s. 1983) novelleja taannoin arvostellessani, että häneltä taitaa tulla seuraavaksi romaani. Niin kävi, ja kuten näin tinkimättömältä kirjailijalta sopii odottaa, Varjotajunta ei edes yritä mielistellä pitkältä proosaltaan viihdyttävyyttä odottavaa lukijaa.

Salmenniemen runojen ja novellien ystävät eivät voi olla mieltymättä hänen autofiktiiviseen esikoisromaaniinsa heti, sillä jo sen aloitus on napakka: ”Hän maistoi kimchiä. Siinä ei ollut mitään. Se ei maistunut miltään. Hän maistoi uudelleen: ei mitään.”

Näkökulma on Jyväskylässä asuvan kirjailija Harry Salmenniemen, joka on matkustanut Helsinkiin työasioissa. Hän tappaa aikaa Pasilaan nousseessa kammottavassa Mall of Triplassa. Tämä kapitalismin itselleen pystyttämä monumentti toimii kirjassa kulttuurin vääristymisen symbolina.

Varjotajunnan tammikuinen ja räntäsateinen pääkaupunkion kaukana lämpimästä ihmisyhteisöstä. Sen voisi räjäyttää, mutta toimeen ei ryhdytä, koska tilalle ei löytyisi mitään parempaa. Romaanihenkilö Salmenniemi paljastaa vieraantuneisuutensa avoimen ja vilpittömän oloisesti. Hänen tilityksensä ei kuitenkaan johda eheytymiseen, vaan syvemmälle melankoliaan.

ROMAANIN SISÄLIEPEEN kuvaustekstissä sanotaan suoraan, että romaani yhdistää autofiktiota ja sen parodiaa. Jälkimmäinen ja ironia, Salmenniemen vahvuudet, pehmentävät varsinaisen kerronnan kylmää kauhua. Taustatekstin mainitaan olevan Antti Hyryn novelli Junamatkan kuvaus. Varjotajunta päivittää hyrymäisen lempeän asiallisuuden niin sanotusti todellisuuteen. Mainoksissa kotimaanmatkailua väitetään elämykseksi, vaikka meidän kannattaisi pysyä kotona.

Romaanissa eletään koronapandemian alun aikaa. Kapitalistinen yhteiskuntajärjestys on romahtamassa, mutta siitä Mall of Triplassa ostoksiaan tekevät kuluttajat ja/tai kauppakeskuksen yhteyteen rakennetussa hotellissa majailevat turistit eivät vielä tiedä mitään. Kirjailija Salmenniemi aavistaa totuuden, mutta ei edes yritä varoittaa muita, sillä tietää, ettei häntä kuunneltaisi. Tilanne on tämä: ”Hän katsoi horisonttiin. Siellä ei odottanut sosialismi. Siellä seisoi Messukeskus.” (s. 66)

Yhteyden saamisesta toisiin ihmisiin voi vain haaveilla, eikä edes ahdistus tuo kertojan elämään enää sisältöä. Hän on menestynyt nuorehko kirjailija, joka taistelee epätoivoaan vastaan. Hän havainnoi ja analysoi ympäristöään, vaikka se on hänestä kuin muoviin kääritty jatukahduttava.

Varjotajunta asettuu muodikasta pöhinää vastaan, liittyipä se sitten kuluttamiseen tai politiikkaan. Masentavaa kyllä, kulttuuristakin on tullut lähinnä myyntituote. Romaanin hirtehinen kulttuurikritiikki koskee muun muassa kirjallisuutta: ”Kirjailijat ja kirjallisen kentän toimijat ovat lannistavia, ja he saavat minut vedettyä kanssaan täsmälleen yhtä synkkään epätoivoon.” (s. 129)

Dramaattinen tuskailu tuo jossain määrin mieleen Thomas Bernhardin musikaalisen proosan. Toinen verrokki voisi olla Antti Nylénin kirjailijaelämän mahdottomuudesta paasaava esseetykitys Häviö (2018). Salmenniemi on kylläkin Bernhardia ja Nyléniä kohteliaampi. Jyväskyläläinen ruoskii lähinnä kirjallista minäänsä. Hän parahtaa: ”Tällaista elämäni on, täysin epäkiinnostavaa.” (s. 161)

VARJOTAJUNTA VIITTAA toistuvasti täydellistä rehellisyyttä tavoittelevan ja vaativan autofiktion ongelmiin. Henkilöhahmo Salmenniemi on sekavasta sisäisestä elämästään huolimatta aika tavallinen tyyppi, jolla on kotona vaimo ja pieni poika. Miten hänestä muka olisi romaanin sankariksi?

Varjotajunta ei siis sovi lainkaan niille, jotka etsivät teoksiltaan elämyksiä. Mutta se on niin taidokkaasti kirjoitettu, ettei sen lukemista halua lopettaa. Varjotajunnan pääväri on harmaa, mutta kun kerrontaan hiipii värejä, niin ne ovat näin kirkkaita: ”Äänet ovat vakaat, tasaiset. Luotettavat. Niissä on tammista pyöreyttä ja villiyrttejä. Hento luumuinen jälkimaku, vivahdus tallia.” (s. 54)

Salmenniemelle tyypillisesti yksikään sana ei ole väärässä paikassa. Hänen hiotut ja tyynet lauseensa ovat kaukana levottomampienkirjailijoiden purkauksista. Salmenniemi ei ole kiinnostunut tasapaksusta laatuproosasta, vaan kokeellisesta ennakkoluulottomuudesta. Varjotajunta puhuu itsestään: ”Mieluummin kaksisataa sivua junassa matkustamista ja ajattelua kuin neljäsataa sivua miehiä rintamalla, yhä uudelleen samoja miehiä ja samoja sotia.”

Varjotajunnassa ei tapahdu oikein mitään, mutta se etenee mielleyhtymästä toiseen kuin proosan muodon ottanut runo, ja tuottaa nautintoa kielellään.

Salmenniemi ilmoittautuu tällä romaanillaan mukaan Finlandia-kisaan.