Johannes Anyurun (s. 1979) kirjassa äitinsä puolelta kongolainen Ruth ja vanhempiensa puolelta irakilainen Mio saavat Em-nimisen pojan. Mion kuoltua epäselvissä olosuhteissa Ruth joutuu kasvattamaan lapsen yksin. Sisuunnuttuaan naisesta tulee menestynyt, joskin uupunut, konsultti, jolle raha toimii mielenrauhan korvikkeena.

Tämä on ainakin tarina, jota Ruth kertoo itselleen ja muille, mutta kuten aina, totuus on sotkuisempi. Nainen ei tunne olevansa kotona missään. Sekä äidin jättämä Kongo että majapaikka Belgiassa tuntuvat hänelle vierailta.

IXELLES ALKAA murroskohdasta. Ruth haluaisi kadota väkijoukkoon, mutta joutuu myöntämään olevansa henkisesti heikoilla jäillä ja valehdelleensa haluavansa vain suojella poikaansa. Nainen miettii: ”Aivan kuin hän ei olisi koskaan omistanut itseään. Omistanut mitään.”

Konsulttipäähahmoottaa vastaan ristiriitoja aiheuttavan työtehtävän. Siinä hänen pitäisi olla mukana auttamassa purkuprojektissa, jonka kohteena on pelkällä postinumerollaan 2070 mainittu köyhä lähiö, jossa hän ja Mio asuivat. Ruth järkeilee seuraavasti: jos kipeään menneisyyteen käytetään murskauspalloa, niin se lakkaa olemasta ja siitä vapaudutaan.

Ixellesin tapahtumapaikka Belgian Antwerpenissä on nokkelasti valittu, sillä kyseinen maa jos mikä on monikulttuurinen. Maahanmuutosta on silti tullut sielläkin synonyymi pelkälle kurjuudelle. Anyurun teoksessa yhteistä, jaettua tilaa edustaa lähinnä 2070-lähiön kirjasto, mutta sielläkin vartijat ovat rusikoineet erään tilassa väitetysti häiriköineen nuoren. Anyuru kuvaa kahtia jakautunutta maailmaa, jossa valoisammalle puolelle päätyneet suojelevat omaisuuttaan ja pimeämmällä puolella kärsitään vihasta.’

Melkein kaikki romaanin hahmot vastustavat järjestelmää. Poliisit, sosiaaliviranomaiset ja muut yhteiskunnan edustajat mielletään vihollisiksi tai ainakin välttelemisen arvoisiksi. Ruthkin haluaa kovasti kuulua valkoisille edelleen pitkälti kuuluvaan todellisuuteen, sillä kuten Ixellesin fiktiivinen runoilija Anna Afellay muistuttaa säkeissään: ”Valkoiselle ihmiselle koko maailma on koti.”

KULLAKIN TARINAN hahmoista on traumansa, jotka he haluavat unohtaa niiden kohtaamisen sijaan. Niinpä heidän murheisiinsa liittyviä haamujakaan ei kohdata: ”He asuvat tuolla. Meidän takanamme. Menneisyydessä.” (s. 164) Eteenpäin rymistellään, mutta eletty aika ei katoa, vaan häiritsee sen läpi eläneitä kuin muuten siistin ruokailupöydän pintaan pinttynyt tahra: ”Mutta ehkä jossain oli jättimäinen arkisto, johon oli kirjattu kaikkien ihmisten tekemät virheet.” (s. 212)

Lähiöläisten elinpiiri on tarkkaan rajattu. He haluaisivat nousta siivilleen, mutta todellinen irtautuminen on mahdollista vain lapsille, rikollisille, uskovaisille ja taiteilijoille. Näiden ryhmien edustajat ajattelevat maagisesti, eivätkä välttämättä realistisesti, mutta Anyuru kohtelee heitä yhtä kaikki lempeämmin kuin muita.

Outi Mennan Ixelles-suomennos on sen verran laadukas, että sitä lukiessa unohtaa helposti lukevansa käännöstä. Anyurun suosio hänen kotimaassaan käy järkeen, sillä hän kirjoittaa virheettömästi ja ajankohtaisista teemoista. Hänen proosansa on ihmiskeskeistä, siinä missä muuta tyydytään kuvailemaan ohimennen: ”Syksy lähestyy. Ampiaiset muuttuvat tokkuraisiksi. Meri lepää tyynenä.” (s. 112)

ANYURU ON älykäs, langat tiukasti käsissään pitävä tekijä, jolla on viimeisimmässä kirjassaan erityisesti kyky vangita ajan paino: ”Isän varjo olohuoneen seinällä välkkyi teeveeruudun valossa. Se kasvoi, kun isä nousi seisomaan ja otti askelen Mioa kohti, ja Mio näki että varjo oli isän elämä – isän elämä, josta he kaikki putosivat läpi toisiinsa takertuneina – koko heidän perheensä.”

Rikkaiden ja köyhien todellisuuksia verrataan romaanissa satiirisesti ja, kenties, ohjelmallisesti toisiinsa. Näiden ryhmien edustajat tuntuvat asuvan eri planeetoilla ja, kuinka ollakaan, ensin mainitut ovat omassa kuplassaan asuvia robotteja. Meillä Suomessa tilanne ei ole vielä onneksi aivan näin ahdistava, mutta Ixelles nostaa esiin vastakkainasettelun ja varoittaa sen kärjistymisestä.

Kyse on laatuproosasta, jossa tarjotaan pelastusta kahden asian, kulttuurin ja uskonnon, muodossa. Kirjoittaminen, musiikki ja islam mahdollistavat romaanissa onnen. On hyvä, ettei homma mene pelkäksi synkistelyksi, vaan aurinko pilkottelee numerolähiön taivasta peittävien paksujen pilvien väleistä.

Lue myös Johannes Anyurun haastattelu Demokraatin tuoreimmasta printtinumerosta.