Mielenkiintoista kyllä, esseen pitäisi toimia tässä ympäristössä, koska se korostaa kirjoittajansa ajatuksia ja havaintoja. Franzen tunnetaan parhaiten romaaneistaan, kuten Vapaudesta (2010), ja hän ilmaisee itseään kömpelömmin tässä toisessa lajityypissä.

Vanhojen hyvien aikojen puolustajana Franzen hyökkää liian paljastuksellista kaunokirjallisuutta ja narsismiin kannustavaa yleistä ilmapiiriä vastaan. Hän ei ole kuitenkaan aivan sellainen itsevarma retorikko, jollaisina helposti amerikkalaisia pidämme, vaan itseään epäilevä neurootikko, joka puhuu ristiin.

Ristiriitaisuus parantaa hänen esseitään, se tekee niistä inhimillisempiä. Franzen tunnistaa itsessään masentuneen pessimistin, joka nauraa tilanteen ollessa synkkä, mutta myös humanistisen optimistin, joka kokee pakottavaa tarvetta parantaa maailmaa. Tuskailu viihdyttää: “Essee on kirjoittajalleen peili, enkä pitänyt siitä mitä näin tässä peilissä.” (s. 28)

Maailman äärillä -opus tarjoaa toimivimpien esseekokoelmien tavoin kiinnostavia näkökulmia. Jonathan Franzen kritisoi esimerkiksi ilmastonmuutokseen liittyvää aktivismia – ei siksi, ettei uskoisi maapallon lämpenemiseen, vaan koska mieltää siihen liittyvän hysterian sulkevan silmämme muilta katastrofeilta kuten lintujen joukkosukupuutolta. Ilmastonmuutoksesta on hänen mielestään  tullut löysä sateenvarjotermi, koska se ei ole suoraan kenenkään syytä, minkä takia siitä voi puhua huoletta.

Monet Franzenin huomiot unohtaisi mielellään niiden epämukavuuden takia, mutta koska hän perustelee ne huolellisesti, niiltä ei voi ummistaa silmiään. Eräät väitteet ovat suorastaan myrkyllisen vastaansanomattomia: “Valistuksen ajan suuri toivo – että ihmiset järkensä ansiosta pystyisivät ylittämään evoluutioperäiset rajoituksensa – on kärsinyt pahoja takaiskuja sotien ja kansanmurhien takia, mutta vasta nyt, ilmastonmuutosongelman edessä, se on murentunut täydellisesti.” (s. 69)

Franzen harrastaa lintujen bongausta ja matkustaa samalla ahkerasti yrittäen pelastaa ne. Hän on muodostanut emotionaalisen suhteen näihin kauniisiin siivekkäisiin ja pitää niitä tärkeinä. Hän ei vain kirjoita lajien tilanteesta, vaan pyrkii konkreettisesti edistämään niiden suojelua muun muassa yhteistyössä eri järjestöjen kanssa.

Maailman äärillä -teksteissä kuvattu albanialaisten, italialaisten ja egyptiläisten metsästäjien suhtautuminen lintuihin tuntuu barbaariselta, vaikka sitä osin selittääkin näiden maiden kulttuuri ja historia. Siivekkäiden tappaminen on yhtä kaikki osa laajempaa luonnon ja ekosysteemien tuhoamista, joka johtaa muidenkin kuin Franzenin mielestä ihmiskunnan helvetin porteille.

Maailman äärillä kertoo, ettei ihmisten julmuudella ja tietämättömyydellä ole lintujenkaan jahtaamisessa  rajoja. Toiveikkuudelle ei ole juuri syytä, paitsi pienessä mittakaavassa, mutta Franzen ei kehota heittämään hanskoja tiskiin, vaan päinvastoin työskentelemään entistä tarmokkaammin tulevaisuuden hyväksi. Hän on rohkea. Hän voisi viihtyä pelkästään kotonaan kirjoittamassa romaanejaan, mutta tekee myös luonnonsuojeluun liittyvää epäkiitollista työtä.

Luontomiehen matkassa

Maailman äärillä käsittelee pääasiassa tekijänsä lempiaiheita,  lintujen ohella siis kirjallisuutta. Osa esseistä menee ohi niiden keskittyessä turhan yksinapaisesti amerikkalaiseen elämänpiiriin. Mukana on kuitenkin tarpeeksi yleistä aineistoa ja Raimo Salmisen suomennos on sujuva, joten kokoelma säilyttää kiinnostavuutensa.

Tekstien taso vaihtelee erinomaisesta yhdentekevään. Lintuesseet ovat hyviä, muut huonompia. Ei-lintuharrastajan näkökulmasta  on huvittavaa, vaikkakin sympaattista, miten tärkeää siivekkäiden bongaaminen ja nähdyistä lajeista pidetty pistelista voi Franzenille olla. Meillä kaikillahan on omat pakkomielteemme.

Luonnonsuojelun vaikeus kiteytyy erääseen esseehen sisältyvään mainintaan siitä, että mikäli luonnonsuojelulait eivät toimi käytännössä, ne jätetään huomioimatta. Olisi tärkeää, että luonto kaikessa rikkaudessaan säilyisi, mutta siihen tarvitaan kansainvälistä tahtoa ja alueelliset erityisyydet huomioon ottavia määräyksiä. Kahleeton taloudellinen kasvu ja ekosysteemien pelastaminen eivät ikävä kyllä sovi yhteen, minkä takia luonnonsuojeluun ei yleensä ole tarpeeksi poliittista tahtoa. Franzen kiteyttää: “Tällä haavaa tilanne on kuitenkin koko maailmaa ajatellen karmea.”

Kirjailija on kaikesta reippaudestaan huolimatta ikuinen ulkopuolinen. Hänestä on sittenkin vain tarkkailijaksi ja raportoijaksi, ei haaveittensa toiminnan mieheksi. Maailman äärillä päättyy kertomukseen Franzenin turistimatkasta Etelämantereelle. Viimeistään siitä ilmenee, ettei hän ole läheskään edesmenneen ystävänsä David Foster Wallacen tasoinen havainnoija. Wallacen risteilyessee, jossa hän seilaa Karibialla, on rikkaudessaan Franzenin vastaavaa selvästi parempi.

Maailman äärillä on tekijänsä edellisten kirjojen tapaan täynnä vakaata asiaa, mutta millään muotoa järisyttävä se ei ei ole. Franzenilla on silti  tärkeää sanottavaa ja hän tarkoittaa hyvää, ejoten häntä kannata muutamien sosiaalisessa mediassa porua aiheuttaneiden varomattomien lausuntojensa takia tuomita tai painaa unohdukseen.