Tuo määrä vuosia on niin suomalaisten torjuntavoittoon päättyneestä Neuvostoliiton suurhyökkäyksestä Karjalan kannaksella kuin syyskuussa 1944 solmitusta välirauhansopimuksesta.

Tämä Suomen Neuvostoliiton ja Iso-Britannian kanssa 19.9.1944 allekirjoittama sopimus edellytti, että lopulliseen rauhansopimukseen asti erityinen komissio valvoisi sopimuksen ehtojen täytäntöönpanoa. Tätä komissiota johtivat venäläiset, mutta siinä oli myös pieni brittiläinen osasto.

Kenraalieversti Ždanov allekirjpittamassa Suomen sotakorvaussopimusta syksyllä 1944. (Kuva Museovirasto)

Ukrainan sodasta surullisen kuuluisassa Mariupolissa syntynyttä 48-vuotiasta kenraalieverstiä oli vastassa Suomen hallituksen
ministereitä pääministeri Urho Castrénin johdolla. Jännitys oli käsin kosketeltava.

Aseet Suomen ja Neuvostoliiton välillä olivat vaienneet vasta kuukautta aiemmin. Moni pelkäsi mitä tuleman pitää.

Pieni jäänmurtuminen tunnelmassa tapahtui, kun Zdanov tervehti Helsingin varuskunnan kunniakomppaniaa suomeksi: ”Hyvää päivää pojat!” Mihin nämä vastasivat: ”Hyvää päivää, herra kenraali!

Ždanov oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politbyroon jäsen ja monien povaama Josif Stalinin seuraaja. Hän ohjasi Suomea vuodesta 1944 vuoteen 1947 Suomea mahtikäskyillään Helsingin hotelli Tornista. Hänen aikaansa Suomessa tarkastellaan juuri ilmestyneessä Christer Pursiaisen teoksessa Ždanov Tornissa.

Valvontakomission aika on aiemminkin tutkimuskirjallisuuden kautta käsitelty teema. Ensimmäinen kylmän sodan auenneisiin venäläisiin arkistoihin perustunut teos oli 1994 Jukka Nevakiven julkaisema Ždanov Suomessa. Sen jälkeenkin aihetta on sivuttu monissa teoksissa, joita nyt ilmestyneessä kirjassa on käytetty lähteinä.

MONET pelkäsivät Ždanovin valmistelevan Suomeen täyttä kommunistivaltaa. Kävi kuitenkin ilmi, että hän pyrki enemminkin luomaan kansanrintaman, joka näki yhteistyön Neuvostoliiton kanssa ei vain välttämättömyytenä, vaan myös hyveenä.

Tähän tehtävään tarvittiin Neuvostoliiton kanssa yhteistyöhön valmiita miehiä ja naisia Suomen johtaville paikoille. Pursiaisen kirjan lehdillä tulee vastaan monia poliittisesta historiasta tuttuja nimiä: Juho-Kusti Paasikivi, Urho Kekkonen, Yrjö Leino, Hertta Kuusinen ja moni muu.

Pursiaisen teos on mukaansa tempaavasti kirjoitettu dokumenttiromaani. Kirjoittajan mukaan tämä tarkoittaa, että kirja on ”eläytyvä ja dramatisoitu, mutta silti vahvasti tosiasioihin perustuva tulkinta Ždanovin henkilöhahmosta ja erityisesti hänen toiminnastaan Helsingissä”.

Vaikka teksti on sujuvaa, lukijan on välillä hieman vaikea erottaa, mikä on peräisin lähteistä ja mikä mielikuvituksen tuotetta. Tämän voi toki päätellä merkinnöistä, mutta aivan helppoa se ei ole.

Suurelle yleisölle tarkoitettua kiinnostavaa historiaa pystyy kirjoittamaan myös ilman fiktiota. Hyvä esimerkki tästä on brittiläisen sotahistorioitsijan Antony Beevorin toista maailmansotaa käsittelevät historiateokset.

ON toki myönnettävä, että tutkimuksissa lähteinä käytettävissä muistelmissa ”totuus” voi olla varsin joustava käsite. Muistelija muistaa niin kuin parhaaksi näkee tai muistia riittää.

On hyvä myös alleviivata, että Pursiaisen kirjan poliittisen historian näkökulmasta tärkeät tapahtumat perustuvat lähdeaineistoon tai aiemmin julkaistuihin tutkimuksiin.

Teosta voi hyvin suositella tämän aikakauden Suomen historiasta kiinnostuneille lukijoille.