Eräs rohkeista sillanrakentajista oli Heikki Ritavuori, itsenäisen Suomen historian ainoan poliittisen murhan uhri, josta Lasse Lehtinen on kirjottanut teoksen Murhattu ministeri. 41-vuotiaana ammutun Ritavuoren kohtaloa on aiemmin tarkastellut muun muassa Risto Niku teoksessa Ministeri Ritavuoren murha (2004). Koska Lehtisen teos ei ole aiheen ensimmäinen tarkastelu, aiempaa tutkimusta olisi voinut, vaikka esipuheessa, vähän esitellä.

Heikki Ritavuori oli syntynyt vuonna 1880 säätyläissukuun ja opiskellut juristiksi. Suomalaisaatteen innostamana hän vaihtoi nimensä Henrik Rydmanista Heikki Ritavuoreksi. Vuoden 1918 valtiomuototaistelussa hän oli kuninkaan sijaan toivonut Suomelle presidenttiä, joksi valittiin seuraavana vuona valkoisen Suomen keulakuvana tunnetun Mannerheimin sijaan Ritavuoren puoluetoveri K. J. Ståhlberg. Kun oikeisto ja vasemmisto eivät pystyneet sisällissodan jälkeen yhteistyöhön, poliittista keskustaa edustaneen edistyspuolueen merkitys kasvoi 1920-luvulla vaalikannatusta huomattavasti suuremmaksi.

Heikki Ritavuoresta tuli huhtikuussa 1921 työnsä aloittaneen Juho Vennolan johtaman, Maalaisliiton ja Edistyspuolueen vähemmistöhallituksen sisäministeri. Poliisiministerinä toimiminen ei ollut levottomana aikana helppo tehtävä. Vennolan hallituksen linjan mukaisesti Ritavuori ajoi sisällissotaan osallistuneiden punaisten armahduksia ja suututti tällä oikeiston. Valtionjohto pyrki myös vakauttamaan nuoren tasavallan ulkopoliittista asemaa solmimalla Neuvosto-Venäjän kanssa rauhan Tartossa syksyllä 1920. Vaikka sopimus sai eduskunnan enemmistön tuen, moni piti perivihollisen kanssa neuvottelemista vaarallisena.

Tarton rauhan vastustajat saivat kritiikilleen pontta, kun sopimus ei tuonut heti vakautta Suomen rajoille. Neuvostohallituksen autonomialupauksiin pettyneet itäkarjalalaiset tekivät kansannousun vuoden 1921 lopussa. Sisäministeri Ritavuori esti presidentti Ståhlbergin kehotuksesta vapaaehtoisten sotilaiden, aseiden ja elintarvikkeiden pääsyn rajan ylitse, mikä sai porvarilehdistön aloittamaan häneen kohdistuneen kiivaan arvostelukampanjan.

Erityisen äänekäs tässä oli Hufvudstadsbladet. Nykyterminologian mukaisesti Ritavuori joutui Lehtisen mukaan vihapuheen ja maalittamiseen kohteeksi. Hallituksen varovaisesta Itä-Karjala-politiikasta suivaantunut liikemies Ernst Tandefelt murhasi 14.2.1922 Ritavuoren tämän kotitalon edessä Nervanderinkadulla, Helsingin Töölössä.

Vaikka Tandefelt päätyi vankilaan, kaikkien murhan taustalla olleiden verkkojen selvittäminen osoittautui 1920-luvun ilmapiirissä virkavallalle lähes mahdottomaksi tehtäväksi.

Filosofian tohtori Lasse Lehtisen teos on hänen aiempien kirjojensa tavoin hyvin kirjoitettu ja miellyttävä lukea. Historiantutkimuksen keskeinen tuntomerkki on kuitenkin, että lukija voi viitteiden ja lähdeluettelon avulla todentaa sen mihin sanottava kussakin kappaleessa perustuu.

Kun viitteitä ei nyt käytetä, lukija joutuu nyt paikoitellen arvaamaan, mikä tieto on peräisin lähteistä ja mikä on Lehtisen omaa tulkintaa. Mitä traumaattisempia tapahtumia historiassa tarkastellaan, sitä tärkeämpää tiukasti lähteisiin perustava dokumentointi on. Käyttämällä viitteitä olisi voinut nostaa teoksen tietokirjasta tutkimukseksi ja tehdä myös palveluksen tuleville tutkijoille, jotta he voisivat paremmin käyttää ison työn vaatinutta teosta lähteenä omissa aihetta sivuavissa tarkasteluissaan.