Turva – Hymy

Kirja-arvio: ”Kuvasarjaessee” Suomi sata vuotta ja risat – Paakkasen villi kansalliskatsaus

Heikki Paakkasen vimmaisia piirrosnäkemyksiä Leninistä Suomen itsenäisyyden takapiruna, F. E.Sillanpään kirjailijantaipaleesta ja Konsta Jylhän kansanmusiikiimme jättämästä jäljestä.

Suomen juhlavuosi on tuottanut monensorttista luettavaa, katsottavaa ja kuultavaa ja seurattavaa.

Sarjakuvapiirtäjä Heikki Paakkasen ideoima, kuvittama ja osin kirjoittama kirja on nimetty kuvasarjaesseeteokseksi. Se käsittelee Suomen historiaa asialliseen, persoonalliseen, hauskaan ja hillittömään sävyyn.

Paakkanen on tunnettu graafikko, joka tervehtii viikoittain iltapäivälehden sivulta sivaltelevin vinjetein. Artikkeleista suuren vastuun kantaa tutkija ja tohtori, sanataituri Timo J. Tuikka.

Kuvituksen tyyli on hiottua ja omaperäistä, kuin pieni tarina. Pistovärein korostettu mustavalkokuvitus ja lukujen anfangit ovat täyteläisen näyttäviä. Kuvissa vilahtaa usein vanha porkka.

Artikkeleita on puolisen sataa. Kieli on lennokasta ja rytmikästä, kielikuvat osuvia. Jotkut lauseet mutkailevat taitolennokkimaisesti.

KIRJAT

H. Paakkanen-Timo J. Tuikka:

Suomi sata vuotta ja risat

Zum Teufel 2017, 112 s.

Historia, politiikka ja tapahtumat, tutut ja oudot henkilöt, käännekohdat ja anekdootit täyttävät sivut.

Suomen sininen sävyttää kirjaa hienovireisesti. Tyylilaji on tervettä satiiria, ylilyöntiä, sarkasmia, salaviisasta opetusrunoutta, hulluttelua. Huumori on tikarinterävää.

Pyhää sotaa, hihhulismia ja homeopatiaa

Uskonto puskee esiin Suomen lähtiessä pyhään sotaan v. 1941 natsi-Saksan rinnalla. Ja uskoa ovat kaikki liki kolmesataa uskonnonomaista lahkoa. Tapoja, kaavoja ja rituaaleja, rangaistuksia, pelotteita ja palkintoja riittää.

Lisäksi ovat fundamentalistit, enkelinäkijät, kiviterapiaihmiset, laavalamput, uusšamanismi ja ateistikiihkoilijat, homeopatia ja vihreitä äänestävät. Eivätkä kaikki vieläkään kättele kynnyksen yli.

Kirja perkaa isosti vuoden 1917 tietämiä. Esillä ovat Mannerheimista, tsaari Nikolaista ja Leninistä Suomen presidentteihin Svinhufvud, Relander ja Ryti sekä muutkin, fake-kuningas, Kullervo Achilles Manner (Eduskunnan puhemies 1917, punaisen Suomen kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja 1918, Kommunistisen puolueen puh.joht. 1920-35) ja Matti Klemettilä (Matti I, kuninkaaksi mielinyt monarkisti).

Taidetta, kyltyyriä

Kirjallisuus nostaa Eino Leinon ja nyt viitataan karaoke-perinteeseen. Urheilua edustaa Paavo Nurmi, ”hyväntuulisuudestaan tunnettu liikemies”.

Säveltäjistä mukana on pasifisti Unto Mononen, joka ampui itsensä. Toinen muusikko on Konsta Jylhä, perinnettä kyntänyt uudistaja.

Somerolta kirjassa on Monosen lisäksi Rauli ”Badding” Somerjoki ja hänen markkinoimansa ”Brynolf Poutasen sekatavarakauppa”.

Paljassääristen heimoista H.H. ”Bobi” Siven edustaa aikansa Elmoa, mikä viittaa AKS:n puheenjohtaja Elmo E. Kailaan. Hän tosin jää aikamme kansallissankari Elmolle kirkkaasti toiseksi.

Kirjassa mainitaan myös Vihtori Kosola, ”Mussolini” ja ”lapualaisten roolileikkipukeutumista” jatkanut Pekka Siitoin, jopa poliittinen juonittelija, pikkurikollinen, lapualaiskapteeni, Seura-lehden perustaja, seurapiirikiitäjä Minna Craucher.

Loviisalainen raatimies Axel Eugen Ringström tunnettiin Risto Rytin mahahaavan parantajana ja selvänäkijänä, joka ihaili rajatta maailmanpelastaja Hitleriä.

Missi Ester Toivonen on todistamassa, ettemme ole mongoleja. Toinen vitaliteetin edustaja on Touko Laaksonen. Nahkasaappaita koulupojasta asti ihaillut queer-mies palveli oikeistoa, mutta siirtyi välirauhan myötä heittäen puna-armeijan yhdysupseeriksi. Kohtaamiset tapahtuivat muun muassa ”Observatorion pisuaarilla”.

Kaksoiskansalainen Mannerheim ja irtolaisia

Poliittisen elämän ja sotataidon ohella Mannerheim muistetaan Venäjän ja Suomen kaksoiskansalaisuudesta, lisäksi viiksivahasta ja taitavasta lakin käännöstä sekä Viipurin valtauksesta ja puhdistuksesta, jota vähäteltiin ”pikku vahingoksi”.

Sota nosti arvoonsa ihmelääke Pervitinin. Ennätys lienee ollut jatkosodan pillerijuoksu Uralille ja takaisin. Inhimillisen jäljen hiihtivät sitten Benjamin Vanninen ja August Kiuru.

Suomi kohensi olojaan työlaitoksin ja lailla irtolaisvalvonnasta, mutta laki jätti porsaille reiän: viskiporras, maaherrat, ulkoasiainhallinto, kansanedustajat, ministerit, presidentit, Alkon pääjohtaja olivat sen ulkopuolella KMS-miehet, salaloosilaiset, palkkiovirkaihmiset perässään.

Polkukone ja kaupantekoa

On hyvä muistaa, että Suomessa kehitettiin maailman tehokkain yksilönpolkemiskoneisto. Ei pidä erottautua toisista, on kehitettävä rankaisumalleja luovuuteen taipuville ja kaikki poliittinen ajattelu on vaarallista. Muut on poljettava suohon. On kustannustehokkaampaa lytätä muiden ideat kuin keksiä omia.

Porin Areenan kaupparatsut kirja liittää vuoteen 832, jolloin tiirailtiin Gotlannin sijasta Novgorodiin. Perässä tulivat sitten sotakorvaukset, idän-, bilateraali- ja clearing-kauppa. Ensimmäisen vodkapullon murrettua jään toisella myytiin jäänsärkijä.

Kirjallisuudessa ja kuvataiteessa tyyli on panostuksen paikka. Tässä teoksessa tyyli on yhtenäinen.

Muutamat ylilyönnit osuvat tekstiin, kun lento käy korkeimmalla. Pääosin kuva ja teksti toimivat ja piirtyvät valloittavasti yhteen.

Itsenäisyyttä saa kuvata sekä juhlistaa näinkin itsenäisesti.

Matti Saurama

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Hapankaaliwesternien ikimuistoinen isä

Karl May tykkäsi itsekin tälläytyä seikkailukirjojensa tyylin mukaisiin asusteisiin. Kuvassa kirjailija Old Shatterhandin "virka-asussa".

Poikakirja-epitetti näyttää pitävän tämän visakirjan kohdalla aika hyvin kutinsa, kun tarkastelee vastaajien sukupuolijakaumaa. Ei ihan ”all male panel” sentään, mutta vahvasti äijävetoinen oli palaute. Mukavan vilkas toki.

Kyösti Suonoja palaa visapiiriin vuosien tauon jälkeen

”Tämänkertainen kirjavisa vie muistot 1940-luvulle saakka, vaikka nyt kirjavisassa olevaan kirjaan perustuva elokuva onkin tehty paljon myöhemmin. Karkkilassa tehtaan seuratalon ja työväentalon etupenkissä keräsin pikkupoikana elokuvateatterin etupenkissä villin lännen elokuvien hylsyjä.

Kirjavisan kirjailija on menestyksekäs saksalainen Karl Friedrich May (1843-1912). Hän on tunnttu villiin länteen ja Lähi-itään sijoittuvista seikkailuromaaneistaan, joita on käännetty yli 30 kielelle ja myyty 200 miljoona kappaletta. Hän on myös säveltänyt muutamia lauluja.

May oli nelivuotiaaksi sokea, mutta näkö saatiin pelastettua. Hän opiskeli kansakoulunopettajaksi, mutta sortui rikoksiin taloudellisten vaikeuksien johdosta ja joutui yhtensä seitsemäksi vuodeksi vankilaan. Siellä hän luki suuren määrän kirjoja, jotka antoivat pohjan myöhemmälle kirjailijan uralle. – – –

Lainaus on siis kirjasta ’Hopeajärven aarre’, sivulta 123. Kirja on julkaistu Saksassa kirjana vuonna 1894, Suomessa 1949 (WSOY). Sen suomensi Werner Anttila.

Kirjan löytyminen oli salapoliisityötä. Näin Helmetin nettisivuilta, että kirja olisi Kallion kirjaston dekkariosastolla, mutta vain lukukappaleena. Menin kirjastoon, mutta se on neljä kuukautta remontissa ja kiinni. Lähin kirjasto olisi ollut Vallilan kirjasto, mutta soitin Pasilan kirjavarastoon, jonka hyllyissä oli kaksi kappaletta Hopeajärven aarretta. Minulle varattiin niistä toinen.

Lähdin ratikalla Pasilaan ja luin kirjastossa kaksi tuntia kirjaa ennen kuin silmiini osui Demokraattiin lainattu teksti. Salapoliisityö vaatii vankkaa takalistoa, että jaksaa istumisen.”

Samoilla jäljillä dekkarihommia teki myös Sirpa Taskinen.

”Pääkaupunkiseudun kirjaston Hopeajärven aarre-kirjat (1894) ovat nykyisin Pasilan kirjavarastossa, vaikka ne aikaisemmin ovat olleet erittäin suosittuja; painoksia on ainakin kahdeksan. Laiskuuttani yritin netistä löytyvästä saksankielisestä laitoksesta löytää visatekstiä, mutta eipä sitä löytynyt, joten ei muuta kuin Pasilaan. Ja aivan oikein: Werner Anttilan alkuperäisen suomennoksen ’toimittanut ja tarkistanut’ Raimo Salminen on siivonnut kirjasta pois turhanaikaisia (saksalaisen perusteellisia) selityksiä, kuten tästä viittauksen edelliseen lukuun yms. Kirja on paksu muutenkin. Se on aikoinaan filmattu Jugoslaviassa, niin kuin muutkin Karl Mayn ’hapankaaliwesternit’.”

* * *
Veli-Pekka Salmiselle vastaus löytyi lähempää.

”Yllättävä osuma pienen kirjastoni hieman pölyiseen ylähyllyyn. Sieltä löytyy tämä sotavuonna 1942 painettu Hopeajärven aarre. Lapsuudenkodin peruja oleva tuoksuva kirja, jonka olen arvellut kyllä joskus lukevani. Ja mikä ettei. Takakansikin lupailee, että vangitsevan tarinan ’takaa-ajojen ja taistelujen lomiin on sijoitettu humoristisia selkkauksia, jotka synnyttävät lukijassa vapauttavan naurun’. – – –

Mitä pahamaineisiin suosijoihin tulee, niin aina voi esittää jälkiviisaan ja hyödyttömän toivomuksen. Kunpa se itävaltalaissyntyinen korpraali olisi tyytynyt ensimmäisen maailmansodan jälkeenkin kehittämään itseään kuvataiteilijana ja nauttimaan oopperoista ja seikkailuista kertomuksina.”

Eero Reijonen kaivoi Mayn ja monta muuta esiin lapsuusmuistojensa kirjastoista Kallion kulmilta,

”Tossun, Sörkan poikalyseon, kirjastossa punareunaiset saksalaissenttarin poikakirjat pitivät 60-luvun lopussa sitkeästi pintansa. Sodankäyneet maisterit pitivät niitä poikien henkistä kasvua edistävänä laatutavarana. No, olihan niitä opuksia rivi myös Karhupuiston ylväässä, monen tulevan kynäilijän lapsuuden ja nuoruuden mahtimestassa, tulevan elämän sisällöntuotannon kannalta ratkaisevassa…

Minä, polvihousupoika, suosin jostain syystä suomalaista, ainakin sen jälkeen kun oli oppinut lukemaan systerin viisikkokirjaston salaisuudet läpikahlaamalla. Hurjia stooreja ne Enid-raukan stoorit olivat; kaikkein suurin uhka pennuille oli myöhästyä kello viiden teeltä.

Väinö Riikkilä oli maestro, Pertsa ja Kilu upposivat minuun vaikka eivät hukkuneet meriseikkailujensa päätteeksi. Luin minä mielelläni Aaro Honkaakin (salaa talomme kovilta karjuilta), jonka pojan Arohongan opin hyvin divarinpitäjänä tuntemaan. Myös ne asenteelliset poikakirjat suomen sotien nuorista urhoista kelpasivat.”

* * *

Mauri Panhelainen tarttuu vielä siihen Mayn suosioon natsipiireissä.

”Samasta syystä kuin oopperasäveltäjä Richard Wagner on kärsinyt ikävää maineenmenetystä, sai rumia kolhuja kilpeensä myös Karl May. Molempien mainetta pilasi muuan itävaltalaissyntyinen harrastelijamaalari nimeltään Adolf Hitler, jolla oli myöhempänä harrastuksenaan maailmanvalloitus. Kriittisinä aikoina Hitler haki yön hiljaisina tunteina rohkeutta Mayn seikkailuromaaneista siinä, missä jotkut muut lukivat filosofiaa tai Raamattua.

Natsijohtaja Albert Speer on kertonut päiväkirjamerkinnöissään Hitlerin innostuksesta Mayn intiaaniseikkailuihin, erityisesti jaloksi kuvattuun apassien heimopäällikköön nimeltä Winnetou, jota Hitler piti ominaisuuksiltaan hyvänä komppanianpäällikön mallina Saksan armeijassa.”

Vesa Kautto muistuttaa, että May oli paitsi pasifisti, myös aikamoinen vedättäjä

”Karl May ei ollut käynyt kuvailemissaan maissa kertoessaan seikkailuista Amerikassa ja Orientissa. Hänellä riitti mielikuvitusta myös oman elämänsä luonnehdinnassa. Vuodesta 1875 hän alkoi esiintyä käyttäen tohtorin titteliä.

Vuosisadan lopulla hän väitti kirjailijamatrikkelissa kääntäneensä tekstejä arabian, turkin, persian ja kurdin kielistä ja lukuisista intiaanimurteista. Myöhemmin hän uskotteli osaavansa 1200 kieltä. Hän ilmoitti olleensa itse Old Shatterhand, joka romaanissa tappoi karhun yhdellä nyrkiniskulla ja osui kiväärillä maaliin, joka oli yli kilometrin etäisyydellä. Näin sinkoli Saksassa miehen aatos.”

Mayn ovat tunnistaneet myös Veikko Huuska, Jorma Kataja, Timo Lahtinen, Juhani Niemi, Unto Vesa ja Pertti Vuorela. Poikakirjallisuutta, totta tosiaan. Ulla K. Salmi arvelee Jack Londonia tekijäksi – ei huono ehdokas hänkään.

Palkinto menee Kyösti Suonojalle. (rb)

Viikon 3 sitaatti

Kirjailijamme aloittaa romaaninsa teatterikohtauksella ja hän on kotoisinkin samoilta kulmilta kuin eräs maineikas teatterimies – nimessäänkin on pätkä samaa. 40 vuodessa on syntynyt yli 20 teosta, joista on suomennettu harmillisen vähän. Muutenkin hän saattaa olla suomenkieliselle lukijakunnalle aika tuntematon, sillä näyttävät palkintomanööverit eivät ole häntä koskaan kiinnostaneet.

Siis kuka hän on, mikä teos? Kuka laaja-alaisesti suuntautunut vaikuttajapersoona, mikä teos? Vastausaikaa on yhä reilusti eli saatelkaa viestit perille viimeistään 31.1. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Kyynärtaive – tyttö näyttää uskovan, että ihminen tulee kylläiseksi ruoan tuoksusta. Ja Dickie suostuu. Hän alkaa hypistellä ja näprätä tytön kyynärtaivetta. Hän hyväilee ja hyväilee tytön vanutäytteisen takin hihaa ja saa palkkioksi ehkä voihkaisun, pari, mutta nyt tilanne muuttuu todella kiinnostavaksi. Dickiessä herää runoilija ja hän kirjoittaa myöhemmin säkeet, jotka jopa julkaistaan – aikakausilehdessä nimeltä Tunnussanamme, mikäli olen ymmärtänyt oikein. Pitänee säästää. Mutta. Käy ilmi, että Dickie-penteleessä piilee romanttinen anarkisti. Aivan kuin ounastelinkin, kun hän hankenilaisena tuli paikalle ensimmäisen kerran ja tahtoi tehdä lavasteet Kevään heräämiseen.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

1918 synkkiä aikoja kuvannut kirjailija Kjell Westö vetoaa: ”Älkäämme koskaan enää toistako menneisyyden erehdyksiä”

Kuva: Marja Luumi
Kjell Westö myöntää loimuavaa työväentaloa kuvaavan valokuvan äärellä "hieman vastahakoisesti", että sanonta "yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" on aika lailla totta.

Helsingin historiaan vuonna 1918 pureudutaan erityisesti talojen kautta valokuvanäyttelyssä ”Talot vieraiden käsissä”, joka avattiin torstaina Helsinki Congress Paasitornissa. Pääosassa ovat erityisesti Helsingin työväentalo ja Katajanokan upseerikasino, jotka kokivat kovia synkkänä ajanjaksona.

Kirjailija Kjell Westö kertoi näyttelyn avajaisissa olevansa hyvin vaikuttunut, että päällisin puolin hyvinkin eri taustoista ponnistavat tahot järjestävät kansalaissodan tapahtumista yhteisen näyttelyn.

Westö on itse kirjoittanut erityisesti romaaneissaan Missä kuljimme kerran ja Kangastus 38 valokuvanäyttelyn kuvaamista ajoista. Hän kiinnostui vuosien 1917–1918 tapahtumista osittain siksi, että hänelle ei koululaisena tai nuorena opiskelijana kerrottu läheskään koko totuutta näistä vuosista. Kouluja hän ei halua moittia.

– En usko, että olisin 1960–70 tai edes 1980-luvulla edes saanut kiihkotonta ja täysin avointa selontekoa näistä ajoista muualtakaan, Westö huomautti.

Hän uskoo, että surullisen ajanjakson muistaminen ja katsominen kirkkain silmin on ollut vaikeaa kaikille katsantokannoista riippumatta.

– Sisällissodan tapahtumien tunnustaminen, se että puolin ja toisin toimimme niin kuin toimimme, oli pitkään lähes ylivoimaista.

Työväentalon juhlasalin takaosa näytti tältä pommituksen jälkeen huhtikuussa 1918. (Helsingin kaupunginmuseo / Ivan Timiriasew)

Westön huomio kiinnittyi erääseen asiaan, kun hän kiinnostui yhä kiihkeämmin kansalaissotaan ja sitä edeltävään aikaan. Se oli tapa, jolla koko 1910-luvun ajan mustamaalattiin vastapuolta.

– Kun ihmiset kaivautuvat henkisiin juoksuhautoihinsa, vastapuolta ei enää kuunnella. Näin kävi silloinkin. Vastapuolta ei enää nähty täytenä ihmisenä hyvine ja huonoine puolineen. Kummallakin puolella viljeltiin pahoja taruja vastapuolesta, kylvettiin kauhua ja halveksuntaa, luotiin irvikuvia, joita alettiin uskoa todeksi.

Kirjailija muistutti, että juuri tämä tie johtaa väkivaltaan ja sotiin.

Ruotsiksi kirjoittava Westö käy hyvin usein puhumassa kirjoistaan Ruotsissa. Ruotsalaiset kysyvät häneltä usein, miksi suomalaiset ovat niin pragmaattisia, käytännöllisiä.

– Miksi suosimme kriisin aikoina niin laajoja hallituspohjia ja miksi keskustelemme useimmiten niin rauhallisesti, ruotsalaiset ihmettelevät hänen mukaansa.

Westöllä on vastaus:

– Meillä on kenties kollektiivisessa muistissa, kuinka käy, kun solvaat ja aliarvioit poliittista vastustajaasi tarpeeksi.

Hänen mielestään tämä pragmatismi ja suomalaisten kyky eheytyä – joskin vaikean kautta – pitäisi muistaa myös näinä täysin erilaisina aikoina, ”joina moni varoittaa kuplissa elämisen, eriarvoisuuden ja yhteiskunnan pirstaloitumisen vaaroista”.

– Älkäämme siis koskaan enää toistako menneisyyden erehdyksiä. Kuunnelkaamme toinen toisiamme.

Haaveena olisi kirjoittaa romaani välirauhan ajoista.

Westö painottaa, ettei ole koskaan synkkiä aikoja kuvanneissa romaaneissaan halunnut hakea syyllisiä. Hän on vain halunnut kuvata ihmisen kärsimystä sota-aikoina.

– Sitä miten julma ja turha jokainen sota on, ja miten aivan erityisen turha on sellainen sota, jossa naapuri kääntyy naapuria vastaan, joskus jopa veli veljeä vastaan.

Hänen romaaneissaan keskiössä ovat aina ihmiset erheineen ja hyveineen, pahoine ja hyvine tekoineen.

– Me sorramme, kapinoimme, sodimme, solmimme rauhat ja nuolemme haavojamme. Mutta kaikkein tärkeintä on se, että miten tämä näyttely on tehty – eli yhdessä.

Westö paljasti Demokraatille, että haaveena olisi kirjoittaa romaani välirauhan ajoista.

– Jos sinne mennään, sitten väkisinkin palaan takaisin myös kansalaissotaan, koska aikaväli on niin lyhyt. Mutta katsotaan, onnistunko.

Taudit jylläsivät ensimmäisen maailmansodan aikana. Kuvassa potilaita ja henkilökuntaa Suomen kaupunkien liiton ylläpitämässä sotilassairaalassa Linnankadulla. (Helsingin kaupunginmuseo / Eric Sundström)

20 historiallisen valokuvan näyttely on esillä Paasitornissa kesäkuuhun asti ja siirtyy elokuussa Katajanokan kasinolle, jota remontoidaan parhaillaan entistä ehommaksi.

Paasitornin (Helsingin työväentalon) suunnitteli arkkitehti Karl Lindahl ja sen on valmistumisesta vuonna 1908 saakka omistanut Helsingin työväenyhdistys. Katajanokan upseerikasino taas rakennettiin venäläisen upseeriston käyttöön arviolta vuonna 1913. Kasinon omistavat Katajanokan upseerikerhon kautta suomalaiset upseerijärjestöt.

 

Paasitorni joutui vieraisiin käsiin, kun punakaarti majoittui työväentalolle yhdistyksen vastusteluista huolimatta. 26. tammikuuta 1918 nostettiin punainen lyhty talon torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi. Helsingin taistelussa huhtikuussa työväentalon torni syttyi tuleen ja juhlasalin katto romahti saksalaisten tykkitulesta. Punainen Helsinki antautui 13. huhtikuuta ja työväentalo siirtyi saksalaisten haltuun.

Katajanokan upseerikasino joutui vieraisiin käsiin jo maaliskuussa 2017, kun kumoukselliset venäläiset matruusit valtasivat rakennuksen ja nostivat mustan anarkistilipun kasinon salkoon. Upseerikasino oli tammikuussa 1918 myös joitakin kuukausia punakaartin hallussa. Se siirtyi punaisen Helsingin antauduttua työväentalon tavoin saksalaisten haltuun.

Saksan joukot poistuivat Helsingissä ensimmäisen maailmansodan päätyttyä ja joulukuussa 1918 kumpikin talo palautettiin isännilleen.

163 000 ostajaa tekivät menestyskirjailijan uutuudesta vuoden 2017 myydyimmän kirjan

Kuva: Lehtikuva/Heikki Saukkomaa

Mauri Kunnaksen lastenkirja Koiramäen Suomen historia oli viime vuoden myydyin teos. Se löysi yli 163 000 ostajaa.

Kirjamyynti kääntyi kasvuun alkuvuodesta 2017 ja myynti jatkui läpi vuoden vilkkaana, käy ilmi Kirjakauppaliiton tilastoista. Kokonaisuutena kirjojen myynti suurimmissa kirjakaupoissa kasvoi yli viisi prosenttia.

Kymmenen vuoden tauon jälkeen myyntilistojen kärkipäähän kipusi runokirja, Jenni Haukion toimittama Katso pohjoista taivasta.

Viime vuoden Finlandia-voittaja, Juha Hurmeen teos Niemi, oli kotimaisen kaunokirjallisuuden myydyin.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisan viimeinen erikoistehtävä: Tarinankertoja vailla vertaa

Kuva: Irmeli Jung
Veijo Meri Otavan "hovikuvaaja" Irmeli Jungin ikuistamana vuonna 1997.

Viime vuoden viimeinen tehtävä oli asteriskilla merkitty eli viimeinen myös  juhlavuoden kirjailijatuplauksista. Sen piti siis olla helppo, mutta kuinkas sitten kävikään…

Vuoden saa avata Mauri Panhelainen, joka menee suoraan asiaan:

”1900-luvun jälkipuoliskon klassikkokirjailijan Veijo Meren pieni satiirinen proosateos vuodelta 1966, ’Everstin autonkuljettaja’, on viikon etsintäkuulutettu. Se on itse asiassa pienimuotoinen vaellusromaani, sillä pääesikunnan autosotamies Peltola törmää matkallaan everstiä Vääksystä hakiessaan yhteen jos toiseenkin tapaukseen ja henkilöön; monesti nämä kohtaamiset saavat absurdeja tai jopa surrealistisia sävyjä.

Meri oli suggestiivinen kertoja, joka suggeroi itsensäkin, kun tarina alkoi luistaa, kasvaa ja haaroittua. Tästä on omassa muistipankissani elävänä säilynyt esimerkki opiskeluajoilta.

Vuonna 1969 kirjallisuusaiheinen Studia generalia -luentosarja Miten kirjani ovat syntyneet täytti joka kerta Porthania I:sen 400 hengen salin, ja satoja taisi jäädä ulkopuolellekin. 1960-luku oli tunnetusti kulttuurin vuosikymmen, joten kuulin ja näin luentosarjan ansiosta yhden ja ainoaksi jääneen kerran Veijo Meren elävänä Porthanian suuressa luentosalissa.

Silloin ei vielä ollut kirjamessuja.

Meren seitsemäs romaani Everstin autonkuljettaja oli ensimmäisen luentosarjan aikaan jo kirjoitettu ja ilmestynyt, vallaton ja absurdi tarinointi tuntui vain parantuvan yleisön edessä. Meri hehkui punakkana, puhui ja puhui, sai koko ajan päästään ja muististaan uusia assosiaatioita, jatkoi omista jutuistaan kiihtyneenä, sotki takkinsa selkämyksen liitutauluun ja kertoi yhä hurjempia tarinoita kirjojensa takaa. Esitys oli unohtumaton, aplodit olivat tunnin performanssin jälkeen mahtavat. Meri eli proosakirjailijana kirjailijauransa huippua.”

Sirpa Taskisella on oma muistonsa kirjailijasta.

”Olen tavannut Veijo Meren (1928–2015) yhden kerran, Hän ei vaikuttanut kovin ihastuneelta, kun kerroin olevani suomentamassa erästä tietoteosta. Sittemmin luin lehdestä, että hän harmitteli kaikenlaisia amatöörikääntäjiä, jotka vievät leivän kirjailijoiden suusta…

Sattumoisin lueskelin juuri Petri Tammisen mainiota kirjaa ’Muita hyviä ominaisuuksia’, jossa hän muun ohella kertoo käynnistään Veijo Meren luona ja ihailustaan häntä kohtaan: ’Meri kirjoittaa ihmisistä jotka tekevät koko ajan, menevät ja tulevat, kouraantuntuvista asioista ja esineistä jotka nekin tekevät ja tahtovat kaiken aikaa. Meri näyttää eikä selitä, ei hän esitelmöi, että yksilön vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset ja että kohtalo kulkijaa täällä heittelee – hän panee miehen ottamaan kahvilan astiasta sokeripalaa: ’Se ei tullut lusikkaan, jota yritti, eikä sen viereinen, joka olisi voinut tulla, vaan ihan joku muu.’ Laittamattomasti kirjoitettu.”

Eero Reijonen on hoksannut visamaakarin harkitun vedätyssyrityksen tuossa teatterivihjeessä.

”Snadisti harhaan visakeisari yritti Hesan kaupunginteatterin esittämillä Tilkan sotilassairaalan mosureiden yötarinoilla vedättää, mikä on visakallolle ihan oikein, sillä enhän minä ehtinyt niitä Bona Kotkaniemen ohjaamia Yhden yön tarininoita aikanaan kuulemaan. Ihan varmasti se olisi ollut virkamiehen pollalle sopivampaa tarinaa kuin juristijärjelle hyvin rajallinen taajuusjuridiikka, josta edes Veijo Meri ei olisi kyennyt repimään tarinaa. Tai tietenkin hän olisi.

Esimerkkejä on piisaksi asti. ’Yhden yön tarinoihinkin’, sinällään jo muheviin, saatiin vielä mausteita lisäämällä ripaus toisesta kattauksesta, Everstin auton\hkuljettajasta. – – –

Veijo Meri kertoo everstin autokuskin tarinan syntyprosessista omanlaiseensa tyyliin. Kirjailija oli saanut valmiiksi novellin, jonka kehystarinana oli erään autosotamiehen iltainen naistenhakumatka; kysesssä oli sen aikaisen intin tyypillinen toimeksianto, sillä kolme kapiaista oli vailla seuraa, eli tilanne oli pakottava. Meri kehitteli mosu\hrin hankkeen suotuisaan suuntaan höystettynä merimäisellä loppuvedolla… No, pakina oli ihan ok, mutta lisää tarinoita se edellytti kirjaksi kasvaakseen. Eikä siinä mitään, Mereltä eivät tarinat hetikohta uupuneet. Kirjailija oli kuullut tositarinan eversti Keinosen, tulevan puolustusvoimain komentajan Lappeenrannan-matkasta salkun unohduksineen kaikkineen…. ja sen hän myös työsti tarinaksi. – – –

No, siinä pienessä julkaisupaineessa Veijo Meri kiikutti hiirenkorvaisen paperipinon Sysmän huvilan vilpolassa loikovalle kustantaja Heikki Reenpäälle. Tämä luki raakaversion…ja ilmoitti siinä paikassa: ’Tämän minä kustannan.’”

* * *

Juhani Niemellä vastaus oli käden ulottuvilla.

”Eipä nyt tarvinnut lähteä merta edemmäs kalaan. Kyseessä on yksi suomalaisen nykyproosan merkittävimmistä mullistajista ja kansainvälisestikin tunnetusta kirjailijasta, jonka syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi 90 vuotta. Siinä se nököttää keskihyllyssä, kymmenes kirja oikealta, Veijo Meren teos Everstin autonkuljettaja. – – –

Meren romaanien maailmoja hallitsevat epäonnistumiset ja pettymykset, vaikkakin ne muotoutuvat hauskoiksi ja omalaatuisiksi, saavat merimäisen ilmeen, kuten novelleissaankin, tapahtumat ovat merkillisiä ja epätodennäköisiä ja kuitenkin luontevia ja uskottavia.”

Käyhän se näinkin: Pertti Vuorela haki Meri-arvoituksen ratkaisemiseen – toden totta, vedestä.

”Kirjavisa ei ensimmäisellä pähkäilyllä ratkennut ja lähdin uimahalliin hakemaan aivoitusta. Ja toden totta. Uima-altaassa aivojen sopukoista nousi ensin heikkona signaalina ja sitten vahvistuen Everstin autonkuljettaja ja Veijo Meri.

Olin ilmeisesti lukenut Everstin autonkuljettajan opiskeluaikoina 1960-luvulla, vaikka en sitä heti muistanut. Pikaluin Everstin autonkuljettajan nyt uudestaan, eikä se vaikuttanut yhtään vanhahtavalta.”

Unto Vesa sanoo ilmoittautuvansa suosiolla kuuluisaan lumiukkosarjaan veikatessaan Kari Hotakaista. Väärä veikkaus tulee hyvään paikkaan, sillä se tarjoaa visaukolle tilaisuuden kerrata, ketkä olivat visan taakse jääneen juhlavuoden kymmenen erikoistehtävän kirjailijat. Hotakainenhan kavalkadin juuri viime tammikuussa aloitti ja perässä tulivat Lauri Viita, Juhani Peltonen, Anja Kauranen, Arto Melleri, Hannu Salama, Antti Tuuri, Toivo Pekkanen, Edith Södergran ja viimeisenä Meri.

Palkinto Eero Reijoselle.

Viikon 2 sitaatti

Tämän tehtävän purku on kuun lopun teatterille pyhitetyn erikoisnumeron tähden vasta kolmen viikon kuluttua, joten pidennetty vastausaika tietää vähemmän vihjeitä. Mutta historiallisessa ajassa ollaan siis kiinni. Kirjailijasta ilmestyy tänä keväänä kaivattu elämäkerta, johon tämän lehden sivuilla tullaan varmasti palaamaan.
Kuka laaja-alaisesti suuntautunut vaikuttajapersoona, mikä teos? Vastaukset viimeistään 24.1. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Ota köynnös kukkasista sellin,
sydänverin kostutettujen.
Poimitut ne käsin ovat hellin.
Sarka oli pitkä, sumuinen.

– Kiirastulen, pistinkujanjuoksut
kestit. Ota kiehkurani tää!
Soisin sulle suven sulotuoksut,
matkaa voittoisata, välkeää!”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa palaa ladulle

Kuva: Jukka-Pekka Flander

Taakse jätetty Kirjavisan syyskausi oli 25-vuotissynttäreiden takia erityislaatuinen ja juhlava. Käänteissään se oli myös vauhdikas, sillä vastausmäärillä mitaten sesonki oli vähintäänkin vuoristoratamainen. Juhlakauden erikoistehtävät – kohteina muun muassa Melleri, Pekkanen, Salama, Tuuri, Södergran – tuottivat komeita vastaussatoja, ne muut taas osoittautuivat enimmäkseen niin koviksi paloiksi, että sähkökirjelaatikko kumisi tyhjyyttään.

Viikon 1 sitaatti

Talvikauden 2018 avauksessa saattaa koiraspuolisilla vastaajilla olla etulyöntiasema, sillä nyt liikutaan vahvasti niin sanottujen poikakirjojen maailmassa. Kirjailija oli aikoinaan erityisesti omalla kielialueellaan huippusuosittu, mutta suosijoissa oli sillä tavalla vääränlaisia henkilöitä, että myöhempinä aikoina hänen romaaneistaan tuli vähän vieroksuttuja. Yli 200 miljoonaa myytyä opusta yli 30 kielellä kertoo kuitenkin, että globaalista kirjallisuusilmiöstä oli kyse (paljon ennen kuin tuota globaali-sanaa oli edes valjastettu markkinakielen tehokäyttöön).

Triviavihjeenä todettakoon, että visakirjailijan romaaneista filmattujen lukuisien elokuvien pääosissa on nähty niinkin erilaisia tähtiä kuin Klaus Kinski ja Terence Hill.

Kuka on kyseessä, mikä teos? Vastaukset viimeistään 10.1. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Bill, setä ja englantilainen olivat kiiruhtaneet metsän läpi ja sitten ratsujensa luo niin nopeasti kuin pimeässä kävi päinsä. Molempien metsästäjien tarkasta vainusta johtui, etteivät he juosseet harhaan. Lordi olisi tuskin osannut perille, koska harjanteet ja niiden väliset laaksot olivat yöllä vielä paljon enemmän kuin päivällä toistensa kaltaisia. He vapauttivat hevoset lieasta, nousivat ratsaille ja pitelivät toisia hevosia kiinni suitsista.

Juuri kun oli päästy näin pitkälle, he kuulivat odottamiensa viiden intiaanin tulevan. ’Nuo kulkurit ovat sokeita ja kuuroja’ sanoi ’suuri aurinko’; ’moni heistä vaeltaa ikuisille metsästysmaille palvelemaan osagein henkiä..’”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta