Laurent Binet’n HHhH – Heydrichin salamurhan jäljillä ja Éric Vuillardin Päiväkäsky ovat eräitä esimerkkejä tuoreista romaaneista, jotka kyseenalaistavat siistin narratiivin ja väittävät historiaa likaisemmaksi kuin millaisena se esiintyy vaikkapa Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa tai Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa.

Voiko realistiseltakaan vaikuttavaan proosaan enää luottaa? Kyllä voi, uskovat jotkut tekijät, kuten edelleen perinteisiä historiallisia romaaneja kirjoittavat Olli Jalonen ja Kristina Carlson. Heihin tekee mieli luottaa, koska he ilmaisevat itseään niin täsmällisesti ja kauniisti.
Carlsonin edelliset kirjat, Herra Darwinin puutarhuri (2009) ja William N. päiväkirja (2011), tapahtuivat 1800-luvulla ja eläytyivät uskottavasti menneisiin aikoihin. Jo hänen kykynsä kuvitella teki niistä tarpeeksi todellisia ja niin hyviä, ettei niitä halunnut jättää kesken.

Minun jälkeeni vedenpaisumus

Kyseisen niminen kirjailija ja poliitikko eli oikeasti 700-luvulla, mutta hänen Eunukissa ääneen pääsevä kaimansa on eri henkilö: ”Hovissa sain uuden nimen Wang Wei. Se on hieno nimi, sama kuin kuuluisalla runoilijalla.”

Keksitty Wei ei ole yhtä kyyninen, narsistinen tai rikas kuin Game of Thronesin kollegansa lordi Varys, mutta heissä on samaa juonikkuutta. Wei tuntee tosin tyytyväisyyttä jäätyään virattomaksi ja kirjaa ylös neuvojaan: ”Vallantavoittelu tappaa nopeasti. Valta saattaa tappaa vielä nopeammin.”

Sukuelimestään luopumaan joutunut eunukki on sukupuoleton ja siksi vaarattomana pidetty, vaikka se ei pidäkään kaikkien eunukkien kohdalla paikkaansa. Leppoisaan Weihin luotetaan kuitenkin hänen diplomaattisuutensa ja rauhallisuutensa takia. Hän ymmärtää olla sanomatta kaikkia ajatuksiaan ääneen.

Romaani koostuu päiväkirjamaisista ja aforistisista merkinnöistä. Wei kantaa sisällään vaatimatonta viisautta, eikä tavoittele kuuta taivaalta. Hän on joutunut tyytymään rooliin taustalla. Hänen valtakuntansa on tämänpuoleinen, nälkäiset kurjet ja pienet vihreät sammakot jokisuistolla.

Teos olisi kuitenkin kiehtovampi, jos sen päähahmo olisi päässyt seuraamaan keisarillisia kuvioita läheltä. Nyt kirja on lähinnä intiimi. Esimerkiksi eunukin vatsavaivoista kerrotaan turhankin tarkasti.

Wei vähättelee turhaan itseään, vaikka tietää varmasti olevansa älykäs. Mutta vaikka hän yrittää antaa itsestään pyhimysmäisen kuvan, niin hän osoittaa joissakin asioissa turhamaisuutta: ”Kaikki maailmassa tapahtuu kuten ennenkin, vaikka minä olen poissa. Se on sietämätön, surullinen ajatus.” (s. 57)

Huvittavaa kyllä, vanhaksi elänyt eunukki spekuloi tulevaisuuden ihmisten olevan ihmeellisen viisaita, koska heillä on käytössään niin paljon tietoa. Vitsi piilee siinä, että me kyllä tiedämme mihin kaikki tämä viisaus on johtanut. Ymmärryksemme ei ole välttämättä lisääntynyt.

Mukavuus erottaa Wein useimmista kohtaamistaan ihmisistä ja heidän tärkeilystään, joka ei lopulta johda mihinkään. Rahaa ja valtaa ei voi ottaa mukaansa kuollessaan, ei edes hovissa, vaikka ne voi toki siirtää perillisille. Miksi siis kukaan kuvittelisi olevansa muita parempi?

Pieni helmi

Eunukki on kirjaimellisesti pienoisromaani, sillä siinä on alle 100 sivua. Jonkun toisen käsissä Wang Wein tarinasta olisi muotoutunut paksu historiallinen kertomus, mutta Kristina Carlson karsii ja pysyy uskollisena minimalismilleen. Hän keskittyy olennaiseen: ”Rikkaiden rikkaus ei säily ellei kaikesta pidetä kirjaa. Jos köyhä äkkiä rikastuu, hän tuhlaa rahat hetken mielihaluihin.”

Wein korkea ikä tekee teoksesta hitaan ja rauhallisen. Kirja muistuttaakin vanhaa kiinalaista puupiirrosta tai runoa. Yhtään pidempänä tarina haukotuttaisi, mutta näin lyhyenä sitä voi pitää helmenä.

Romaanissa riittää kauneutta, mutta väsymys maailmaa ja etenkin poliittisia pelejä kohtaan on välillä musertava: ”Todistin kaiken tapahtuvan. Olevan vanha. Olen yksin. En halua, että kukaan katsoo minua.” (

Eunukin ongelmaksi voi nostaa sen, että vaikka sen ajattelu on täsmällistä, niin se ei ole erityisen omaperäistä. Wei ei ole henkilönä poikkeuksellinen. Häntä jaksaa kyllä kuunnella, mutta lopulta hän vain kehottaa meitä pysähtymään nauttimaan elämästä ja tarkkailemaan sitä.

Ikiaikaista viisautta, kenties, tai vanhan toistoa. Romaanista nauttii silti. Carlson loihtii eteemme palan muinaista Kiinaa samalla lailla kuin Mika Waltari muinaisen Egyptin, vaikkakin vähemmän eeppisesti. Ei tällaisessa kerronnassa ole mitään pahaa – vaikka se ei vastaisikaan totuutta.