Ntamo-kustantamon järjestämässä poikkeuksellisen vaikuttavassa julkistamistilaisuudessa huomasi, että on vaikea pitää kirjaa kirjana ja arvioida Handy McCoystysen rakkauslaulua tekijän ystävien ja työtovereiden surusta välittämättä. Samaan suuntaan vaikuttavat Lehdon kesäkuussa 2019 allekirjoittamat jälkisanat, jotka houkuttelevat lukijaa kiistelemään kirjoittajan kanssa teoksen tulkinnasta.

Nyt puivat äänteikkäimmin suikertelevat kaivokset

Leevin hahmo alkoi saada myyttisiä vivahteita, kun kymmenet ja taas kymmenet kokoontuivat muistamaan hänen elämäntyötään ja juhlimaan hänen viimeisen teoksensa julkistamista. Seuraavana aamuna juttua hahmotellessani päätin, että on parempi ottaa huomioon tilanteen tunnelmat kuin yrittää ohittaa ne.

Miia Toivio ja Marko Niemi antoivat lausuntaesityksen, jota voi luonnehtia ohittamattomaksi, ja lyhytikäisten yksilöiden kannalta ikimuistoiseksi. En muista kuulleeni aikaisemmin yhtä yllättävää, yhtä kauniilla tavalla hämmästyttävää runoesitystä. Kielen, musikaalisuus pääsi oikeuksiinsa lausujien äänten väreissä ja yhteissoinneissa. Pidän heidän Leevi-tulkintaansa ohittamattomana myös siitä arveluttavasta syystä, että se muistuttaa omaa mielipidettäni. Toiviota ja Niemeä kuunnellessani ajattelin hieman epäleeviläisesti ihmetellen, voiko runoteksti olla näin hyvää. Toivottavasti Toivio ja Niemi lausuvat Lehtoa muuallakin. Se olisi voitto Lehdolle, runoudelle, ja elämän niin helposti ohitettaville hetkille.

” On zambo: nyt vasta hetkahtavat kaikki rakentelevaisten laumat. Ja myös minun siemeneni on rakentelevaisten lauma.” Näin puhui Friedrich Nietzsche teoksessaan Ecce Homo Leevi Lehdon kehittämän N + 1 -menetelmän mukaan mukailtuna. Toivion ja Niemen tulkinnassa Lehto, tai Lehdon runominä, tai joku runominän kuulopiirissä vaikuttava tai oleskeleva olento, tai näiden kaikkien kuoro ylistää pontevan innostuneesti, mutta samalla ehdottoman vakavasti jotakin, joka on olemassa sumeilemattoman päättäväisesti ja hervottomasti hetkahdellen. Huumori syntyy, kun vastakkain asettuu ja toisiinsa sekoittuu kaksi mahtavaa voimaa: olemisen itsensä uljuus ja runon henkilökunnan hilpeys.

Minun siemeneni on suikerteleva kaivos

Lehto kirjoittaa jälkisanoissaan, että kokoelman runoilla on liittymäpintansa käsitteelliseksi kirjoittamiseksi kutsuttuun virtaukseen. Tekstin merkityksen nähdään pelkistyvän ideaan. Sisältö voi jäädä toissijaiseksi. Idean muodostaa usein jokin tekstille asetettava rajoite tai prosseduuri, tekijälle ilmeinen “jippo”, joka on vastuussa tekstipinnan tietystä hervottomuudesta. Näin tapahtunee esimerkiksi pitkässä väitelauserunossa Amerikkalaisen Bordenin tapaus, jonka päähenkilönä ei totisesti esiinny amerikkalainen Borden, vaan pronomini “se”. Alussa oli siis kirjoittajan itselleen asettama sääntö: koosta runosi muiden julkaisemista väitelauseista, joissa “se” on tekijänä. Tarkoituksena, ja jossakin mielessä myös tuloksena on, että runoa ei hallitse kirjoittaja, vaan “se”. Mikähän se “se” on? Aika velikulta varmaankin.

Käsitteen käsite käsitteellistetään usein välineeksi, jonka avulla samassa puhetilanteessa olevat voivat todeta käsittelevänsä samoja asioita. Kaikki kielelliset aloitteet ovat siis käsitteellisiä. Hyvä runo poikkeaa dogmaattisemmista puhutteluista siinä, että se tietää ja tekee tiettäväksi, että yritys tehdä omat ajatuksensa yhteisiksi ei aina onnistu. Epäonnistuminen on usein tavoittelemisen arvoista, koska silloin voi syntyä jotakin tarkoittamatonta, joka on ihan toista maata kuin se, mitä haluttiin alun perin omalla äänellä saada aikaan.

Lehto kutsuu versiotaan käsitteellisyydestä “ekspressiiviseksi konseptualismiksi”. Konseptista aloittaminen ei merkitse sitä, että tekijästä ei puristuisi ulos ilmaisunvoimaa. Nimenomaan tekotavan täysi sattumanvaraisuus (joka johtuu tekijän itselleen asettaman tilapääsäännön tiukasta noudattamisesta) mahdollistaa hänen mukaansa “yliytimekkyyden, joka vie Nietzschenkin ajattelun – omastani puhumattakaan – uusille kierroksille”.

Lehto uumoilee, että runon hervottomuuden “alapinnalla tapahtuu hierark- ja dikotomioiden purkautumisia, kuten patriarkaalisen tekijä (Isä) ja lukija (Poika) -suhteen muuntuminen kokonaisuudeksi, missä Pyhän Hengen roolin saavat yksittäisten runojen polyfoniset puhujaäänet, nimenomaan toisaalla aiemmin kiittämieni kielillä- ja vatsastapuhumisarmolahjojen hengessä”. Kun tekijä yrittää häivyttää äänensä jotakin tilapääsääntöä käyttämällä, niin lukija ajattelee, että nyt se piru käyttää tuommoista sääntöä.

Leevi ääntelee Pyhän Hengen polyfonisessa laumassa karitsana karitsojen joukossa, mutta myös ääntelijöiden yhteisenä hyvänä paimenena.