Karmakooman murrosikäiset päähahmot Jimi, Erno ja Mari ovat kiinnostuneita muun muassa seksistä ja väkivallasta. Heille kaikki on vielä mahdollista, niin hyvä kuin pahakin. Levottomista ja tulevaisuuttaan tapailevista nuorista Jimi ja Mari ovat paremmassa tasapainossa kuin Erno, joka syyttää ongelmistaan kaikkia muita paitsi itseään.

Eletään vuosituhannen vaihdetta, aikaa ennen älypuhelimien ja sosiaalisten medioiden kaltaisia typeryyksiä. Ollaan lähellä pääkaupunkia, mutta yhtä hyvin voitaisiin olla missä tahansa harmaassa ja pahoinvoivassa Suomessa. Kirjassa hyvinvointivaltion unelmasta ollaan kaukana. Netissä luuhataan ja päihteitä käytetään, eikä kunnollisia ihmissuhteita tahdo syntyä.

Nuorta voimaa

Karmakooman henkilöt käyvät läpi kriittistä murrosvaihetta, jossa joko tuhoudutaan tai puhjetaan kukkaan, romanttisen ehdottomasti. Ekholm eläytyy romaanissaan hienosti hahmojensa ajatteluun, joka on uskottava yhdistelmä keskenkasvuisuutta, rakkautta, uhoa ja tuhoa, tyyliin ”minut valtaa kummallinen keveyden ja innostuksen kaltainen tunne, että vihdoin jotain tapahtuu, että kunpa tulisi Y2K ja maapallo vihdoin räjähtäisi tai jotain.” (s. 9)

Jimi ja Mari haluavat kääntyä kohti valoa kuin kukat tai puut, mutta korventavaa vihaa sisällään kantava Erno toivoo, että kaikki olisivat hänen laillaan onnettomia. Romaanin viisaimmat sanat kuuluvat naiselle. Mari ymmärtää esimerkiksi, että ”me ollaan kasvettu aikana kun maailma hajoo, vanhat rakenteet romahtaa, on sotaa ja kamppailua, henkistä kuolemaa, addiktiota ja väkivaltaa. mut myös viisautta ja pelottomuutta.” (s. 89)

Edelleen hän järkeilee sukupolvensa rypevän vuosituhansia kasautuneessa synnissä. Yhteiseksi tehtäväksi tulee ”muuttaa maailma, vapauttaa se tuhosta ja voimattomuudesta ja pinnallisuudesta. kattoo kuolemaa silmästä silmään ja puhdistaa kaikki maailman paska sielullamme, antaa sen virrata läpi ja herättää maailma karmakoomasta.”

Suurissa suunnitelmissa ei päästä puusta pitkään, ja todellisuus jää myllertämättä. Karmakooman pahaenteinen tunnelma ei lopulta johda aivan sellaiseen järistykseen kuin lukijana voisi toivoa. Näin siis siitä huolimatta, että Jimi näkee enneunia tapahtuvasta katastrofista. Pahuutta vastaan taisteleminen osoittautuu äärimmäisen raskaaksi: ”Tunnen miten suru laskeutuu ylleni kuin painava peitto ja painaa minut alas, lattian läpi, kohti pimeyttä maailman toisella puolella.”

Ikuinen kapina

Jos Matias Riikosen Matara (2021) tavoitti täydellisesti lasten ajatukset ja kokemukset, niin Karmakooma tekee lähes saman murrosikäisille. Ekholmin kirjassa on vähemmän tasoja, mutta molempia voi suositella. Ne ovat nostalgisia, mutta eivät imelästi tai muuten häiritsevästi.

Karmakooma onnistui palauttamaan mieleeni omat teinivuoteni vuosituhannen vaihteen Heinolassa, jotka olivat nekin päihteiden väärinkäytön ja kohteettoman kapinan merkitsemät. Mekin halusimme tehdä suuria asioita, mutta onnistuimme korkeintaan pelastamaan itsemme.

On kummallista miettiä, että Ekholmin kirjassa kuvattu aika tamagotcheineen ja irc-gallerioineen tuntuu niin muinaiselta, vaikka ei siitä kovin pitkästi ole aikaa kulunut. Mitäänsanomaton tapahtumaympäristö jää kuitenkin toissijaiseksi Jimin, Marin ja Ernon rikkaan sisäisen elämän rinnalla. He ovat ärsyttävän itserakkaita, mutta heistä etenkin Jimi näkee myös itsensä ulkopuolelle: ”Tunnen Marin aistivan laillani metsän lempeyden ympärillämme, tunnen Marin hengittävän kanssani ja minä hänen kanssaan, kuin olisimme samaa vettä, sama puro, jonka läpi elämä virtaa, me virtaamme metsän läpi ja ulos metsästä.”

Karmakooma on teknisesti perinteinen ja sisällöltään rohkea romaani. Ekholm ei pelkää kirjoittaa ikävistäkään asioista. Hänen tuotannossaan Karmakooma asettuu lähemmäs Rakkaus Niinku -esikoista (2016) kuin kokeellisempaa Planet Fun Funia (2020). Erityisen vaikutuksen uudessa teoksessa tekee sen henkilöiden kokonaisuus. Heidän kohtalonsa ovat vähän liian ilmeisiä, mutta melko ennalta-arvattaviahan me ihmiset päinvastaisesta toitotuksestamme huolimatta olemme.