Kiinan talous on hyvin monimutkainen ja vaikeasti hahmotettava tutkimuskohde. Kiina on omituinen hybridi, jossa markkinatalous ja kommunismi kohtaavat ainutlaatuisella tavalla. Kiinan talous -kirjassa yritetään usean asiantuntijan voimin päästä sisälle ja saada selkoa tästä risteytymästä.

Juuso Kaaresvirran ja Outi Luovan toimittamaa kirjaa lukiessa tulee nopeasti selväksi, että kommunistinen puolue on niskan päällä kaikessa. Ja että pääasiassa tästä juontuvat ne monet ongelmat, jotka johtavaksi talousmaaksi pyrkivää Kiinaa ja sen tulevaa kehitystä ja kasvua vaikeuttavat.

Tutkinnan kohteita ovat esim. Kiinan alue-taloudet, julkinen sektori, rahoitusmarkkinat, ulkomaankauppa, maan hiilineutraali talous sekä tietysti Kiinan liiketoimintaympäristö ja sen sumea, riskien värittämä tulevaisuus.

On yleinen väärinkäsitys että keisarillinen, “konfutselainen” Kiina ylenkatsoi taloutta.

Vasta Maon kausi suunnitelmatalouksineen ja siihen liittyvine suurine harppauksineen ja kulttuuri vallankumouksineen ajoi epärealistisuudessaan talouden alas , niin että suuri osa kansasta koki nälkäkuoleman. 80-luvulla alkoi Kiinan elpyminen ja avautuminen muulle maailmalle.

Uudistukset etenivät poliittisesti helpoimmista kohteista vaikeimpiin, maataloudesta ja ulkomaankaupasta suunnitelmatalouden purkuun sekä valtionyhtiöiden uudelleenjärjestämiseen. Liike oli aaltomaista, koska kommunistit heittivät kapuloita rattaisiin.

Vuosituhannen vaihteessa yksityinen sektori nostettiin tasavertaiseksi julkisen sektorin rinnalle. Talouden kasvu 1980-luvulta 2000-luvulle oli 8 prosenttia vuodessa. Kiina julisti olevansa ” sosialistinen markkinatalous”, mitä se on vieläkin.

KIINASSA TOIMII 50 miljoonaa yritystä. Tosin on vaikea vetää rajaa yksityisen ja julkisen välille, koska puolue ohjaa myös yksityisiä yrityksiä muun muassa vaatimalla puoluesolujen perustamista vähänkin suurempiin yrityksiin.

Puolue myös tukee valtioyhtiöitä, vaikka niiden tuotto on huomattavasti heikompaa kuin yksityisten ja lisäksi tuottoa hidastaa niiden velkaantuminen. Osa valtionyhtiöistä on niin sanottuja zombieyrityksiä, jotka pysyvät pystyssä vain velkarahan turvin. Valtionyhtiöiden todellinen rooli onkin toimia puolueen kontrollin jatkeena ja välineenä myös yksityisten yritysten asioissa.

Ennalta laaditut suunnitelmat ja rahamarkkinoiden pitäminen väkisin vakaina kahlitsevat talouden kasvamista. Väestön ikääntyminen ja siihen liittyvät eläkemaksut ja muut veroilla rahoitetut menot tuovat synkkiä pilviä talouden tulevaisuuden ylle.

Uudistamista ja avautumista kaivattaisiin, mutta suunta näyttää olevan päinvastainen. Kiina pyrkii omavaraisuuteen, ja estää tuontia korkeilla tulleilla ja muilla vastaavilla. Korona, Ukrainan sota ja kilpailu etenkin Yhdysvaltain kanssa ovat saaneet Kiinan käyttämään taloutta politiikan välineenä.

Tästä Kiinassa toimiville ulkomaisille yrityksille kouriintuntuvana esimerkkinä olivat länsimaisiin yrityksiin kohdistuneet boikotit EU:n, Britannian ja Yhdysvaltojen sanktioiden seurauksena. Länsimaiset yritykset, jotka sitoutuivat irti Xinjiangin puuvillan käytöstä, joutuivat joukkoboikotin kohteeksi Kiinassa.

”Jos boikotoit Xinjiangin puuvillaa, me boikotoimme sinua”, kommentoitiin Kiinan sosiaalisessa mediassa.”, kirjassa todetaan.

KIINA ON mielestäni myös positiivisella tavalla irti tylystä markkinataloudesta. Eli tasa-arvoa halutaan lisätä ja eriarvoisuutta vähentää, mikä kirjassakin myönnetään.

Mutta kirjassa häiritsee se lähtökohta, että länsimaista markkinataloutta pidetään luonnollisena selviönä, joka kaikkien maiden tulisi ottaa innolla vastaan. Kautta kirjan toistuva kaunis sana ‘avautuminen’ tarkoittaa yksisuuntaista avautumista länsimaille, ja voisi ironisesti todeta, että avautuminen on vain kauniimpi nimitys kolonialismille.

Länsimaat voisivat vuorostaan avautua idälle, ja ottaa oppia itäisestä kaiken ykseydestä ja siihen liittyvästä yhteisöllisyydestä. Historioitsija Matti Klinge onkin kirjassaan Täysinpalvellut ( 2021), huomauttanut, että lännen ja idän kohtaamattomuus juontaa juurensa siitä, että yksilöllisyyttä korostava länsi ei ymmärrä idän yhteisökeskeisyyttä, kollektiivisuutta.