Jopa virolaiset itse kutsuivat ”mafian” kukoistuksen aikana 1990-luvun alussa rikollisiaan vaatimattomammin ilmaisuin. Käsite onkin suomalaisten luomus, jota alettiin käyttää meillä jo 1980-luvulla Neuvostoliiton aikaisesta Virosta Suomeen eksyneitä rikollisia.

VIRON JÄRJESTÄYTYNEESTÄ rikollisuudesta on tänä syksynä ilmestynyt myyttejä murtava Antto Terraksen kirja. Neuvosto-Virossa 1970-luvun alussa syntynyt Antto Terras on suomalaistunut kirjailija, joka yhdistää teoksissaan faktan ja huumorin. Hänen kirjojaan ei voi todellakaan moittia liian raskaiksi lukea., vaikka aiheet usein kovia ovatkin. Vuonna 2015 ilmestyneen tavaratalon etsivistä kertoneen Stockmann Yardin (Like) jälkeen Terrakselta on ilmestynyt muun muassa true crime -teokset Tallinnan tappajat (Into, 2019) ja Verinen Venäjä (Into, 2023).

Viron tasavalta perustettiin 1990-luvun alussa uudestaan aika lailla tyhjästä. Neuvostoliiton raunioilta uudelleensyntyneessä maassa oli Antto Terraksen mukaan pula miltei kaikesta muusta paitsi rikollisista. Vaikka niitä oli yli tarpeen, sen rikollisuuden vaikutusta Suomeen usein paisuteltiin lehdistössä ja Poliisi-tv:ssä. Kun neuvostovalta kaatui, uusi ei vain heti vakiintunut tilalle. Tyhjiön täytti järjestäytynyt rikollisuus.

Mihail Gorbatshovin vuonna 1985 Neuvostoliitossa aloittama alkoholin kieltolakikokeilu oli omiaan luomaan myös Neuvosto-Viroon pimeän viinan markkinat. Koska neuvostojärjestelmää halveksittiin Virossa, sen kiertämisessä lahjakkaita ei pidetty rikollisina vaan sankareina.

Vaikka punaliput laskettiin itsenäistyneessä Virossa, pula ja köyhyys jatkuivat ja kaikenlainen trokaus kukoisti. Se, että venäläisväestön integroituminen oli vaikeaa, houkutteli useita heistä rikolliselle polulle ja oli omiaan lisäämään kansanryhmien välisiä jännitteitä. Itsenäistymisen jälkimainingeissa valtion omaisuuden uusjaossa ja ulkomaisten pääomien saapumisessa Viroon tapahtui monenlaista pelaamista, kun ei ollut lakeja, eikä valvontaa. Ympäristö, jossa valtio on heikko, on luotu järjestäytyneelle rikollisuudelle.

NÄKYVIMPÄNÄ SUOMEEN ulottuneena Viron mafiailmiönä pidetty paritus oli lopulta pienempi ilmiö kuin mitä muistetaan. Suomessa naapurit soittivat herkästi poliisin, jos havaitsivat epämääräisiä vieraita käyvän tiuhaan naapurissa. Niinpä suomalaismiehiä houkuteltiin hankkimaan näitä palveluita ”syntiseen” Tallinnaan.

Usein rikollisten myötä vaikutuksella pyörinyt laittomasti kopioitujen cd-levyjen ja VHS-videoiden kauppa oli 1990-luvun ilmiö. Lama-Suomesta matkasi bussilasteittain väkeä Mustamäen torille ostamaan muutakin kuin neuvostoarmeijan koppalakkeja.

Rikollisten toiminnan teki 1990-luvun alun Virossa helpoksi virkavallan heikkous. Vasta 1990-luvun puolivälin lähestyessä Viron poliisi alkoi pystyä laittamaan kriminaaleille kampoihin. Usein unohdetaan myös se, että venäläiset joukot poistuivat Virosta vasta kesällä 1994. Siihen asti ne heittelivät mielellään kapuloita rattaisiin, kun nuori omille teilleen lähtenyt valtio koitti luoda demokraattisia rakenteita.

Demokratian ja oikeusvaltion vahvistuminen olivat lopulta syy siihen, että useat kirjassa kuvatuista ilmiöistä ovat nyky-Virossa täysin marginalisoituneet. Tämän päivän Viro on Terraksen mukaan tylsä maa: viranomaiset ovat luotettavia ja kansa noudattaa lakeja.

Entä, onko nyky-Virossa ”mafiaa”? Vieläkö poliiseja ja politikkoja lahjotaan? Näihin kysymyksiin Terras antaa yksiselitteisen vastauksen: ei sen enempää kuin Suomessakaan.

Vaikka Antto Terraksen kirja kertoo pääasiassa rikollisuudesta, se kertoo itse asiassa myös uudelleen itsenäistyneen Viron menestystarinan. Maa ei enää kamppaile ”mafian” kanssa, ja kolmessakymmenessä vuodessa Virosta on tullut yksi Euroopan turvallisimpia ja vakaimpia maita. Tämä on erittäin tärkeä nyt, kun maanosassamme on Ukrainan sodan kaltainen kriisi.