Hakkaraisen romaani kieltäytyy muotoutumasta perinteiseksi juoniproosaksi, mutta ratkaisu käy järkeen, sillä teoksen kertoja Eva on rikkinäinen nainen, eikä osaa ilmaista itseään muuten

Hän yrittää toipua tuhoisasta parisuhteesta, todennäköisesti useammastakin, ja löytää samalla tiensä takaisin kirjoittamiseen. Hänen kipuilustaan syntyy Marraseliö. Se on kertomakirjallinen labyrintti, josta on vaikea tehdä tyhjentäviä tulkintoja.

Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta. Eva kärsii häpeästä kokemansa fyysisen ja henkisen väkivallan takia. Hän on etääntynyt itsestään siinä määrin, että lainaa jopa nimensä päähenkilöltä Ingmar Bergmanin elokuvasta Häpeä (1968). Marraseliö-romaanin temaattinen kuvio pohjautuu puolestaan vahvasti Ingmar Bergmanin ohjaukseen Naisen naamio – Persona (1966). Siinä tutkitaan muun muassa jakautunutta identiteettiä.

Marraseliön teksti oireilee, sillä Eva rakentelee sen mittaan itseään uudestaan. Prosessissa auttavat hänen kertomukseensa tuomat muut fiktiiviset naiset, kuten Julia, joka on tuttu Anna-Kaari Hakkaraisen edellisestä romaanista Dioraama (2019).

Melkoinen proosakeitos, siis, ja on melkoinen saavutus, ettei Marraseliö leviä käsiin. Teoksen rakennustelineet, kuten muistiinpanot, jätetään jopa röyhkeästi esiin. Marraseliössä vastustetaan romaania suljettuna järjestelmänä. Samalla kritisoidaan esimerkiksi hyvinvointikirjallisuutta ja autofiktiota, vaikka: ”Kaikenlainen kirjoittaminen on aina autofiktiivistä, autoteoreettista, sillä valinnat kertovat valintojen tekijästä: riisuvat tämän naamion, silloinkin kun sellaista yrittää pitää kasvoillaan. Sekin kertoo, millaisen naamion kasvoilleen ripustaa. Se kertoo eniten.” (s. 520)

Eräänä myönnytyksenä klassiselle romaanitaiteelle Marraseliön aluksi poukkoilevalta vaikuttavassa tekstissä ei ole sittenkään paljoa ylimääräistä tai tyhjää. Jokainen yksityiskohta, kuten viittaus lähdekirjallisuuteen, on tarkasti mietitty.

Hakkaraisen uusinta kirjaa on luonnehdittu lajityypittömäksi ja loitsuksi, mutta kyseessä on selvästi romaani, koska tämä lajityyppi voi sulkea sisäänsä melkein mitä vain. Vuodet, ihmiset ja tarinat sekoittuvat Marraseliössä toisiinsa. Lopun lähde- ja vaikuttajaluettelossa mainitaan pitkä lista mitä erilaisimpia teoksia, kuten Bergmanin Laterna magica, Gunnar Björlingin Auringonvihreä ja Maria Matinmikon Värit.

Ruotsalainen mestariohjaaja Bergman kamppaili elämässään ja taiteessaan persoonallisuutensa kahden puolen, maskuliinisen ja feminiinisen, kanssa. Feministisessä Marraseliössä tehdään selväksi, että edellinen oli vastuussa tylsästä ja pahasta, siinä missä jälkimmäinen auttoi luomaa herkkää ja merkityksellistä taidetta. Miehiä kehotetaan antautumaan paremmalle puolelleen.

PARASTA MARRASELIÖSSÄ on sen kieli. Sen rikkauden ja yllättävyyden takia kirjaa jaksaa, vaikka se uuvuttaa paikoin teoreettisuudellaan. Taidetutkimusta ja feministisiä tekstejä lainataan ja puretaan kenties turhankin perusteellisesti. Tärkeä asia – parisuhdeväkivalta – hukkuu välillä tällaiseen pyörittelyyn: ”Päättelyni ei ole edes kaksoisprosessiteorioiden mukaista, se ei sisällä irrationaalista ja rationaalista, se on kauttaaltaan irrationaalista, täynnä erilaisia virhepäätelmien muotoja. Haluni sekoittaa ajatteluani, muuttaa logiikan lihan laiksi, ja lihan lait eivät tunne logiikkaa.” (s. 328)

Romaanissa eletään taiteessa ja taiteesta. Sitä tuotetaan ja kulutetaan, eikä elämää sen ulkopuolella juuri nähdä. Siksi Marraseliöstä nauttivatkin todennäköisesti eniten ne, jotka ovat omistaneet elämänsä esimerkiksi kirjallisuudelle.

Tarina jumittaa pitkään paikoillaan, koska sen kertoja ei saa aikaiseksi puhua pahimmasta ja olennaisimmasta. Halu, jolle hän ei voinut mitään, vei hänet ansaan, ja siitä toipuminen vie vuosikymmeniä, mutta osoittautuu sentään mahdolliseksi. Samalla psyykkisestä labyrintistä päästään pois.

Traumojaan voi purkaa muun muassa kirjoittamalla niistä. Tällä kertaa valtaa käyttää nainen, sillä hänen nimensä löytyy romaanin kannesta. Evan avautuminen on siis tavallaan kosto, mutta huojentavasti sentään sivistyneempi sellainen kuin maksaminen samalla mitalla ja aiheuttamalla siten väkivallan kierteen syvenemisen. Sillä: ”Kieli, kirjoitettu on ainoa paikka, jossa voi sekä hallita että samalla luopua kontrollista ja vastustuksesta, kaikenlaisesta yrityksestä hallita. Vallasta.” (s. 491)