Venla Hiidensalon (s. 1975) neljännessä romaanissa Suruttomat seurataan kuvataiteilijoita eli Tyko Sallista ja Helmi Vartiaista. Itsekkään Tykon sijaan pääosaan nousevat kuitenkin hänen elämänsä naiset.

Suruttomat on tositapahtumiin perustuva historiallinen romaani. Ollaan 1900-luvun alun Suomessa. Koska naisen paikka on kotona, lahjakkaan taidemaalari Helmin urahaaveita ihmetellään ja jopa pelätään. Helmi ajautuu kotiäidiksi tai -orjaksi, eikä hänen anneta toteuttaa itseään.

Kirja polkee alussa paikoillaan ja pääsee vauhtiin vasta sivulla 47, Helmin astuessa näyttämölle. Sitä edeltävä pohjustus on tylsä, mutta dynaaminen nainen sähköistää tarinan heti: ”Olen tyttö, joka vielä omistaisi kaupungin.” (s. 53)

Venla Hiidensalo omistaa Suruttomat -romaaninsa lapsille. Yhdellä tasolla romaani kertookin herkistä ihmisistä, jotka eivät kasva porvarillisiksi aikuisiksi, ja joita hapan maailma ei ymmärrä. Tyko ja Helmi yrittävät tuoda taiteeseensa lapsen riemua ja välittömyyttä, mutta ikävät realiteetit tulevat usein sen tielle. Onnistumisistaan he eivät osaa oikein iloita.

Piirustuskoulussa tapaavat Tyko ja Helmi kuvittelevat olevansa poikkeusyksilöitä ja nuoria kapinallisia. Edellinen kuuluu poikajengi Suruttomiin, mihin myös teoksen nimi osin viittaa. Mutta hän vain teeskentelee kovaa kaveria ja kärsii syvästi.

Mutta pitääkö elämän ja luomisen olla pelkkää tuskaa, kuten Tyko uskoo? Sillä eikö Helmin hellempi suhtautuminen ole vähintään yhtä totta? Nainen todistetaan aidommaksi, lahjakkaammaksi ja nykyaikaisemmaksi, mitä Tyko ei voi sietää. Helmi ei ole kuitenkaan röyhkeä, vaan vain tavoittelee hänelle kuuluvaa: ”Haluan olla se, joka näkee, enkä se, jota katsotaan.”(s. 77)

Tykon ja Helmin yhteinen aika on yhtä myrskyä, kiitos miehisen turhamaisuuden ja vanhoillisten arvojen. Tyko maalaa Helmistä muotokuvia ja esittää niissä vaimonsa tyhmänä, irstaana ja rumana maalaisnaisena – ehkä sellaisena kuin mies haluaisi naisen olevan.

Maalaamisen ja arjen ilot hukkuvat negatiivisuuteen ja vastoinkäymisiin. Helmin liikkumatila on kapea ja hän tuntee olevansa riippuvainen miehestään. Silti: ”Ajatus kulkee mieleni läpi kirkkaana kuin automaattikirjoitus: On mahdollista erota.” (s. 106)

Helmi jää kuitenkin jumiin myrkylliseen suhteeseen. Hän ei näe tilanteesta ulospääsyä muun muassa varattomuutensa takia, minkä lisäksi hän rakastaa kaikesta huolimatta Tykoa. Miehestä on sen sijaan lähinnä vihaamaan.

Lopulta huomionkipeä Tyko vie Helmiltä heidän lapsensa ja jättää entisen vaimonsa oman onnensa nojaan. Tykon uhriutuinen jatkuu jopa ilkeyksien paljastuttua. Hän ei kykene näkemään itseään muuna kuin kaltoin kohdeltuna ja väärinymmärrettynä nerona. Hän väittää tyttärelleen, että Helmi ”oli kateellinen siitä, että olen mies ja että sain jatkaa työtäni. Se oli aina välissämme.” (s. 214)

Kirkas, hämärä, kirkas

Suruttomat on varmaa jälkeä. Venla Hiidensalon lause pysyy tyylikkäänä, kuljetus elokuvamaisena ja tapahtumat uskottavina. Kirja asettuu tiukasti naisten puolelle. He eivät suostu pompoteltaviksi ja Helmi sanookin: ”Selviän yksinkin, olen aina selvinnyt.” (s. 116)

Historiallisen romaanin taitaja Marguerite Duras ohjeisti, että sitä yrittävien pitää tietää kaikki ja häivyttää itsensä taustalle. Hiidensalo toteuttaa tätä klassista kaavaa. Suruttomat onkin hallitun vanhahtava, mutta ei aivan niin täysiverinen ja vimmainen, kuten sen takakannessa luvataan.

Suruttomien tarina tuntuu realistiselta, vaikka se ei ole tietokirja, ja Hiidensalo on keksinyt ainakin hahmojensa sisäiset elämät. Jälkisanoissa mainitaan: ”Olen kirjoittanut tämän tarinan todellisuutta mukaillen, niin kuin kaikki olisi voinut tapahtua.” (s. 255)

Kertomuksen fiktiivisyyden huomaa etenkin siitä, että vaikka se on koskettava, niin siitä ei juuri välity eletyn elämän tuntu. Henkilöt esiintyvät ja lausuvat vuorosanojaan kuin näyttelijät lavalla.

Kerronta tasapainottelee valon ja pimeyden välillä. Mitä lähemmäs loppu tulee, niin sitä synkempää meno on. Lopulta kukaan ei ”voi pelastaa meitä itseltämme.” (s. 148)

Perinteisen fiktion ystävät voivat tarttua Suruttomiin huoletta, mutta muut voivat arvioida omaa makuaan. Hiidensalon neljäs romaani jää mieleen koskettavana ja tavanomaisena: ”Mitä meistä jää? Valon ja varjon leikki, sanat jotka joku kirjoitti hiilellä seinäpaperin alle, valokuva, jossa olemme enää parilla lauseella kerrottava tarina.” (s. 246)