Tiu tau tilhi -kirjan lähtökohta on samanniminen vanha lastenlaulu, jota tekijän pikku Touko-poika tapaili mummiltaan oppineena. Hurme alkoi ottaa selvää laulun perustoista. Tästä hän avaa laajat näkymät suomalaiseen fennomaanisivistyneistöön, joka pienine piireineen oli sisäsiittoista. Se ei juurikaan saanut vahvistusta yläpuoleltaan, noblessista eikä alhaalta yhteisestä kansasta.

Tekijä käy läpi laulutekstin joka sanan etymologian ja keskeiskäsitteiden, pihlajan sekä tilhen luonnontieteelliset ynnä mytologiset pohjat, lisäksi tekijöiden sukutaustat väärän koivun takaakin. Yksi lähtökohta on menneitä kansakoululaispolvia vuosikymmenet rasittaneet Wilho Siukosen ja Olavi Pesosen laulukirjat, joihin tilhilaulukin sisältyy. Hurme paljastaa molempien kytkennät sivistyneistösukuihin ja herätysliikkeisiin: körttiläisyyteen ja renqvistiläiseen rukoilevaisuuteen. Jälkimmäisestä johtaa suora tie Otavan Reenpäihin.

TILHI-LAULUN säveltäjä on Mikael Nyberg, sanat Ilmari Calamnius, tunnetumpi Kiantona. Myös säveltäjä oli tanakasti evankelinen ja raittiusmies, mitä ei voi sanoa Kiannosta. Papinpoika luopui isiensä uskosta tolstoilaisen panteismin ja vapaa-aviollisuuden suuntaan. Hurme käy hänenkin elämänkaarensa läpi muutaman mestariteoksen ja valtaosaltaan sekulitavaran tekijänä, edesvastuuttomana seksihurjastelijana ja pyytelijänä.

Tämä tarjoaa Hurmeelle lähtökohdan osoittaa karelianismin kautta kansallisuusaatteen ja sen luoneen sivistyneistön koomisuus, jollei se olisi ollut niin kohtalokasta. Ideologiaan kuului ”lujaa ja naiivia kristillisyyttä, isänmaan palvontaa, kommunismin ja modernin kammoa, roppakaupalla rasistisia ennakkoluuloja, muukalaisvihaa ja militaristista mieltä”.

HURME KOROSTAA kansallisuusaatteen herätyskristillistä luonnetta, olihan se ”kansallista heräämistä”. Esimerkiksi Raoul Palmgren ja Pertti Karkama eivät ateisteina ole kylliksi korostaneet nationalismin kristillistä kytköstä.

Kuvitteellisuudessaankin kansallishenki oli vahva voima, vaikkapa lapualaisten muiluttaessa ihmisiä ja tuhopolttaessa työväentaloja. Hurme luettelee sumeilematta fasisteina kuvanveistäjä Alpo Sailon ja säveltäjä Yrjö Kilpisen, lapualaispapit Elias Simojoen ja Olavi Kareksen. Vieläkin heidän perussuomalaisseuraajissaan elää vahva väärinkäsitys, että suomalaisuus on jotakin olemuksellisesti omaperäistä, kun kaikki on kulttuurilainaa.

Hurme löytää vain yhden ikioman, kieliopillisen partitiivin: ”Syö, syö, tilhi,/ punapihlajaani”. Osatulentoa ei ole muissa kielissä.

Hurme ei olisi laisensa, jos hän ei muistuttaisi Elias Simojoen olleen Tove Janssonin isän Viktor Janssonin mallina vuoden 1918 alastomille valkosankarinäköispatsaille, ”jonka pientä pippeliä ovat tamperelaiset ja lahtelaiset joutuneet päivittäin katsomaan jo yli sadan vuoden ajan”.

Yksityiskohdat ovat tärkeitä. Kalevala 100 -riemuvuonna 1935 Alko lanseerasi hittituotteensa, pihlajanmarjalikööri Sorbuksen, josta tuli sillanalustojen veteraanien aperitiivi väkevässä ravitsevuudessaan.

Keskeinen on havainto, että ihmiskunta on kyennyt tuottamaan jaloja yksilöitä, kuten Tove Janssonin ja Kerttu Kotakorven, mutta valtaosaltaan näyttämöä ovat hallinneet ”kärttyiset, vanhat sairaat urokset, ja jälki on ollut sen mukaista”. Tässä valossa vanha silovikki Vladimir Putin tuntuu tutulta.

Kukaan ei voi tietää kaikkea. Hurmeellekin on lipsahtanut vähintään kaksi virhettä. J. L. Runebergin isä ei ollut oululainen merikapteeni, vaan pietarsaarelainen. Eikä Suojärvi ollut rajantakaista Karjalaa, vaan Suomen Laatokan Karjalaa vuoteen 1944 asti.