Maria Matinmikon (s. 1983) SIIS NIIN, suuri ihmetys on kiehtova runoutta, esseistiikkaa ja kuvataidetta sekoittava kirja. Sisälehdellä sitä luonnehditaan runoesseiden laaksoksi ja installaatioksi, ja se sopisikin esille Kiasmaan. Kirjan loppupuolella todetaan: ”En voi olla ajattelematta uutta kirjastoluokkaa: teksti- ja mahdollisesti taiteenlajeja yhdistävän hybridikirjallisuuden luokkaa.”

KOKONAISUUS ON jaettu viiteen osaan: Rituaaliin, Paradoksiin, Hämäryyteen/Kohinaan, Sattumaan/Kaaokseen/Järjestykseen ja Hautaan. Kyse on näin otsikoiduista esseistä, mutta koska ne etenevät runouden logiikalla, sisältö yllättää jatkuvasti. Syntyy odottamattomia yhteyksiä. Lukijan odotetaan päästävän toistuvasti irti pakosta ymmärtää. Lajityypistä ja muodosta toiseen liikkuessaan teos kannustaa omaperäisyyteen, kuten esittämään tällaisia kysymyksiä: ”Kertakäyttöiset päivät: mitä niille tapahtuu kun ne loppuvat?” (s. 13)

Yhtä ajattelun osa-aluetta ei pidetä toista tärkeämpänä. Matinmikkoa kiinnostaa akateemisen analyysin ja taiteellisen ilmaisun synteesi, mutta kiinnostavimmillaan hän on turvautuessaan henkilökohtaiseen: ”Historia vilisi tajunnassani. Ajattelin, että maailmassa on myös järjettömästi kauneutta ja ihmeellistä tarmoa. Hoiva. Yksityiskohtaisuus. Vaaliminen ja rakentaminen. Pyramidit, temppelit, nämä hoitajat täällä. Tuo typografia.” (s. 46)

SANOIHIN PAKENEMISEN ja todellisuuden kohtaamisen välillä liikkuva SIIS NIIN painottaa ”olemisen runoutta”, kuten Matinmikko kirjoittaa, sitä miten elämä on jatkuvaa muutosta. On turha haaveilla kellon pysäyttämisestä tai murehtia vierivistä vuosista, jos vaihtoehtona on arvostaa kiertokulkua.

Täydellisen tasa-arvon tavoite ulottuu Matinmikolla – vaikkapa Maggie Nelsonin ja Deborah Levyn jalanjäljillä kulkevalle feministille – myös kielen alueelle. Niinpä suomalaisesta esimerkiksi sukupuolia tai kirjallisuuden genrejä on turha tuijottaa liian tarkasti: ”Tavanomaiset lauserakenteet ja sanat menettävät nyt hallitsevan otteensa, koska ne eivät tavoita kohdettaan. Lämpö laskeutuu. Lämpö suurentaa puut, virittää halun ja avaa horisontin. Kieli on historiallinen. Vetoan siihen tantereeseen, joka ottaa asiakseen itse ajattelun ajattelun. Materiaton materia ja kirjoitus.” (s. 60)

Turhan antelias Virginia Woolfin ja Susan Sontagin kaltaisten älykköjen lainaaminen tekee hallaa Matinmikon itsenäiselle ajattelulle. Toisaalta hän onnistuu jälleen syventymään erääseen leipälajiinsa estetiikkaan lähestyen sitä esimerkiksi japanilaisen teeseremonian kautta. Hän kertoo jaksostaan kirjailijaresidenssissä Japanissa ja siitä, miten hänen tajuntansa laajeni pelkästään hänen kuljeskellessaan ympäriinsä siellä.

SIIS NIIN -teoksen varrelle harkitusti sijoitetut valokuvat esittelevät Japania ei-turistisista näkökulmista. Sen syvällisen erilainen kulttuuri palauttaa Matinmikon mieleen, ettei läntinen filosofia, jossa esteettisiäkin ongelmia lähestytään lähinnä logiikan kautta, ole välttämättä kannatettava. Aasian saarivaltiossa korostetaan sen sijaan muun muassa epätäydellisyyttä.

Kirja sisältää toisin sanoen runouden ja esseistiikan lisäksi aimo annoksen filosofiaa. Tiedon välittäminen on kuitenkin sen tekijälle toissijaista. Hänelle lukemisessa ja kirjoittamisessa on kyse pohdiskelun lisäksi kokemisesta ja nauttimisesta. SIIS NIIN -kirjaan onkin kiinnitetty huomiota myös esineenä. Se on huolellisesti koottu ja sen paksuhkot sivut tuntuvat miellyttäviltä sormissa.
Runsautensa, jopa ylenpalttisuutensa, takia Matinmikon viimeisin on väistämättä epätasainen. Se tekee vaikutuksen lähestyessään yksityistä ja etääntyessä yleisestä. Vaikkapa oman äitiyden ihmettely ei ehkä ole ainutlaatuista, mutta siihen on helppo samaistua, oli sitten itse vanhempi tai ei. Toisinaan esseisti-runoilija pakenee kuitenkin akateemiseen jargoniin jättäen noudattamatta oman neuvonsa: ”Mitä lähempänä teos on haavojaan, sitä syvemmälle lukija pääsee itsessään.” (s. 119)

SIIS NIIN muistuttaa remontoitavaa rakennusta, jonka ympärillä telineet ovat vielä pystyssä. Työ jatkuu. Sitä tehdään, kunnes kuolema panee sille pisteen, mutta toki vain yksilön osalta. Kirjoittaminen elämäntapana loppuu sen sijaan vasta, kun aurinko nielaisee maapallon ja ihmiskunnasta jää avaruuteen korkeintaan märkä läntti.