Punaisessa tai vihreässä sadetakissa olisi varmaan tuntenut olonsa petturiksi. Kuten monista mediakuvista on voinut päätellä, Ultra Bran ensimmäisissä konserteissa Olympiastadionilla riitti keltaisen sadetakin päälleen vetäneitä kuulijoita. 1970-luvun muistoihinkin viittaava vaate puki bändiä sen lopullisen läpimurtohitin Sinä lähdit pois (1997) suorastaan ikonisessa musiikkivideossa, jonka käsikirjoittivat Aleksi Bardy ja Pasi Pauni ja ohjasi Bardy.

ULTRA BRASSA riitti väripalettia aktiiviaikanaan 1994-2001, ”punavihervasemmiston” omaksi orkaksikin sitä usein yhä tietyillä tahoilla kutsutaan. Näin bändin muutaman kerran livenä 1990-luvun lopussa, mutta vuosien 2001 jäähyväiskeikat ja 2017 paluukeikat jäivät väliin. Ultra Bra on jäänyt siis soimaan mieleeni lähinnä nuoruuden klubeille, festareille ja konserttisaleihin.

Ehkä hyvä näin. Viime vuosisadan livemuistoihin jääneellä suosikilla oli nimittäin perjantaina mitä osuvinta korkata vihdoin Olympiastadion kotimaisten esiintyjien sarjassa. Viimeisten 11 vuoden ajan kun kiinnostavuudeltaan vähän kiikun kaakun keikkuvat täkäläiset artistit ja bändit Cheekistä Apulantaan ovat alkaneet täyttää stadionia ulkomaisia tähtiä ja legendoja useammin.

Olympiastadionilla yhtye ottikin perjantai-iltana järeän ja massiivisen urheilutilan suvereenisti haltuunsa sytyttämällä sen laulun, soitinten, suomen kielen ja elävän kuvankin soihtuina leimuavaksi juhla-areenaksi. Luoteisella taivaalla punertavan auringonlaskun valaisema stadion muuttui kuin kaupunkimeren ympäröimäksi korallisaareksi, jolla soi ihmeellinen, ajaton, täyteläinen musiikki isolla M:llä.

KONSERTTI ALKOI ilmeisesti äänitteellisellä otteella Anna Ahmatovan tekstistä ponnistavalla Sinä päivänä kun synnyin -kappaleesta. Itse bändiä ei vielä erottanut lavalta. Sitten seurasi tavallaan melko yllättävä sisääntulokappale, kuin vaanien kevään tuloa ja tapoja tarkkaileva Tule pelaamaan meidän kanssa krokettia, joka edustaa Ultra Bran härkäpäisintä taiteellista puolta. Osuvaa, sillä juuri Kroketti-levyllään (1997) bändi alkoi saavuttaa sitä suuremman yleisön huomiota mikä sen stadionillekin on tuonut.

Heti hypnoottisen pelilaulun jälkeen kuultiinkin jo yksi upeimmista kappaleista, Heikko valo. Rytmi ja vire vähän karkailivat, vaikka Vuokko Hovatta antaumuksellisesti Anni Sinnemäen kauniit unettomuuden sanat tulkitsikin.

Pian tööttäsi leppoisasti Jäätelöauto. Sen ja myöhemmin esitettyjen Hauen ja Hepan aikana tuli mieleen, että pienet lapsetkin olisivat ehkä konsertista osin villiintyneet, mutta kellonaika saattoi olla heille liian myöhäinen.

Sokeana hetkenä päästi Hovatan taas tunnelmoimaan salamyhkäisesti ja baritonisaksofonisti Linda Fredrikssonin päättämään komean laulun jazzilliseen puuhkaan. Surumielisen kostea Pärnu kävi jälleen kouluesimerkistä siitä, miten luodaan paikan ja ilmanalan tuntu, vaikka ”kylpyläkaupunkia syksyllä” voi toki tulkita monin eri tavoin.

Bändin repertuaarin varhaisin aivan ensiluokkainen laulu Kahdeksanvuotiaana soi röyhelöiseen mustaan pukeutuneelle Terhi Kokkoselle yhden huippuhetkistään. Eriskummallisen puhutteleva kappale, joka yhdistää uutisia seuraavan lapsen pessimismin itsenäisen aikuisen pakoreflektioon itsevarmalla, suurenmoisen heittäytyvällä musiikillisella poljennolla. Koko lavan pitkällä näytöllä riitti ”vanhaa” kuvaa 1980-luvun suurvaltajohtajista, ohjuksista ja tuhosta – menneisyydestä, joka ei ehkä sitä ollutkaan.

Tel Aviv, Tel Avivia ei kuultu ajankohtaisuudestaan huolimatta. Sen kyllä ymmärtää, sillä kappaleen varsin hellä ironia olisi Lähi-idän katastrofaaliseen nykytilanteeseen tavallaan melkoisessa epäsuhdassa.

Euroviisuja kauan ennen UMK-hölmöilyjä sähköistänyt livesuosikki Tyttöjen välisestä ystävyydestä soi taas sellaisena puhkikulumattomana runsaudensarvena, ettei voi kuin taas ihastella sen irtonaisen liikehtivää, tismalleen hallittua tilannekuvaa.

Mahtava yllätys oli, että myöhemmin kuultiin myös Shanghain valot, jonka Kerkko Koskinen sävelsi Annika Eklundille vuoden 2006 viisukarsintaan. Tulkoon vaikka Lordi ja Matti Vanhanen pirunmerkkeineen koputtamaan olalleni, mutta tämä tunnelmapala olisi pitänyt ehdottomasti lähettää silloin Ateenaan. Ultra Bra otti säihkyvän laulun hetkessä omakseen ja selvästi nautti ikään kuin uuden kappaleen esittämisestä. Varsinaiset uudet kappaleet Aarre ja Toivo sopivat nekin tyylillisesti konserttiin hyvin, mutta neutraaliudessaan väistämättä hukkuivat yli 30 laulun joukkoon.

Rokkaavimmillaan Ultra Bra oli kappaleissa Älä soita tänne enää koskaan ja Kirjoituksia, jonka raskaaseen raitiovaunujyskeeseen Joel Melasniemen helisevä kitarariffittely puhalsi vapauttavaa ilmaa.

Rooliaan flyygelin takana korostamattoman johtajamaestro Koskisen tulkitseman Laulun asioista aikana lavalle marssi peräti 400-henkinen kuoro laulamaan ”maailmasta asioita pullollaan”. Parissa muussa kappaleessa kuoro toimi visuaalisena elementtinä ehkä hieman paremmin kuin miten se oli musiikin jo muutenkin loistokasta pauhua saatu kaiken kaikkiaan täydentämään, mutta viimeiseksi jääneessä Vesireiteissä se soi taas tuhdisti. Oudosti lämmittävä yllätys oli, että musiikkilukioiden muodostamaan kuoroon kuului myös entisen opinahjoni Kalevan lukion laulajia.

Joel Melasniemi ja kuoro. (Kuva: Live Nation/Miro Palokallio)

MITÄÄN ERIKOISTA ”ohjelmanumeroa” ei iltaan ollut käsikirjoitettu. Eipä sellaista kaivannutkaan, kun Ultra Bralla oli niin paljon palloja millä krokettiaan pelata. Hiukan liian monessa välissä bändin eräänlainen seremoniamestari ja toinen mieslaulaja Arto Talme tosin mainitsi, että ilta alkaa olla jo lopuillaan.

Ja sitten se olikin loppu. Kun varsinainen bändi oli poistunut lavalta, muut soittajat ja kuoro jäivät lavalle niin pitkäksi aikaa, että vaikutti siltä kuin tulossa olisi vielä jotain. Taputukset kuitenkin vaimenivat yllättävän nopeasti.

Mitä siis jätti jälkeensä Ultra Bran kohtaaminen 26 vuoden jälkeen? Silkan ilon paitsi siitä, että on saanut elää tiettyjä ikävuosiaan näin vitaalisen musiikin parissa, myös siitä, että noihin tunnelmiin voi näinkin juhlavissa puitteissa hetkeksi palata.

Pitää vielä nostaa Kerkko Koskisen tarttuvien, sanoisinpa jo ikivihrein sävelten keskeltä erityisesti Anni Sinnemäen, mutta muutaman muunkin kynästä syntyneitä sanoituksia. Mahtaako koskaan tulla Ultra Brata omaehtoisempaa suomalaista lyriikkaa, jolla pystyisi kokonaista stadionia laulattamaan? ”Pensaiden kaikki laulavat linnut / aamulla ennen seitsemää” – onhan tätä kuultu luihin ja ytimiin asti, mutta eipä tullut tarvetta juosta maratonportilta pois.

Ultra Bra has left the stadium! Hyvää yötä, Helsinki. (Kuva: Live Nation/Miro Palokallio)