Thomas Mannin romaani Taikavuori (1924) kuuluu maailmankirjallisuuden klassikoihin. Sen alussa parikymppinen insinööri Hans Castorp matkustaa davosilaiseen parantolaan saadakseen hoitoa tuberkuloosiinsa. Tauti ei kuitenkaan parane, vaan päinvastoin pahenee uudessa flegmaattisessa ympäristössä. Siellä aikaa tapetaan loputtomilla älyllisillä keskusteluilla, jotka eivät kuitenkaan johda konkreettiseen toimintaan, vaan jäävät abstraktiksi pyörittelyksi.

Nobelisti Olga Tokarczuk (s. 1962) tekee kunniaa Taikavuorelle sijoittamalla oman romaaninsa Empusion vastaaviin vuoristomaisemiin ja samalle ajanjaksolle juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa ja vastaaviin vuoristomaisemiin.

Syyskuussa 1913 puolalainen insinööriopiskelija, Castorpia läheisesti muistuttava Mieczysław Wojnicz, saapuu parantolaan Görbersdorfissa. Se sijaitsee tässä vaiheessa historiaa vielä Saksan keisarikunnassa. Paikassa hoidetaan tuberkuloosia ja jauhetaan ajankohtaisista kysymyksistä, kuten suursodan mahdollisuudesta ja naisten oikeuksista.

EMPUSIONISSA ON kyse Taikavuoren uudelleentulkinnasta. Tokarczuk tekee pesäeroa Mannin rationaalisuuteen nostamalla animismin sen yläpuolelle. Puolalaiskirjailijan teoksen nimi tulee yhdistelmästä kreikan kielen sanoja empusa ja symposion. Niistä ensimmäinen on matkalaisia vaaniva naishirviö ja toinen vapaiden kansalaisten keskustelutilaisuus. Antiikin Kreikassa vapaat kansalaiset olivat miehiä, eivät naisia tai orjia, mutta Empusionissa miehistä on vain vangeiksi.

Naisista muodostuu miehille pakkomielle, sillä mistä tahansa jälkimmäiset puhuvatkin, keskustelu huipentuu tai kärjistyy aina niin sanottuun heikompaan sukupuoleen. Tokarczukin satiirissa kaikki ajatusjärjestelmät demokratiaa myöten asetetaan naurunalaisiksi, jos ja kun ne perustuvat tiettyjen ihmisryhmien alistamiseen.

Tokarczuk ei ole Mannin kaltainen jäykistelijä, jonka proosassa naiset olivat ajan hengelle tyypillisesti enimmäkseen näkymättömiä, vaan tekee pilaa tunkeilijoiksi maan päällä kutsutuista miehistä. Empusionin keskeiset hahmot Wojniczia lukuun ottamatta jäävät mieleen naurettavina tärkeilijöinä. He ovat mielestään sivistyneitä, mutta heillä ei ole omaperäisiä ajatuksia, vaan pelkkiä purematta nieltyjä oppeja.

Taideproosan ja kauhutarinan yhdistelmäksi kehittyvän romaanin tapahtumapaikassa sattuu yliluonnollisia murhia. Kirja on kirjoitettu hieman vanhahtavalla, Taikavuoren koukeroista ja koreilevaa sanailua jossain määrin tapailevalla kielellä. Siinä on kuitenkin myös insinöörimäistä tehokkuutta, eikä kaikkia tapahtumia kuvailla ja selitetä juurta jaksaen.

Kerrontaa piristää kevyt visuaalinen aineisto, joka tuo mieleen W. G. Sebaldin tarinoihinsa lisäämät valokuvat. Empusioniin eläytyminen on sekä sen kuvallisuuden että sen tarkkuuden takia helppoa. Lisäksi suomentaja Tapani Kärkkäinen huomauttaa jälkisanoissaan: ”Empusionin monikolliset me-kertojat muistuttavat Görbersdorfin parantolakaupungin naisia, jotka vain vilahtavat kirjan sivuilla. Kertojat ilmestyvät hetkeksi ja sitten katoavat, usein lattianrakoihin tai pöydän alle.”

Nämä näkökulmiaan tarjoavat naiset – tai mitä he sitten ovatkaan, sillä puolan kielen tässä suhteessa erikoisen säännöstön takia kyse voi olla myös vaikkapa kasveista – ovat ikuisia. Miehistä on sen sijaan vain hetkellisiksi, sillä heidät pystytään korvaamaan helposti seuraavilla ääliöillä.

Poikkeuksen muodostaa päähenkilö Wojnicz, sillä hänessä on vielä herkkyyttä, jota maskuliininen aikuinen maailma ei ole ehtinyt turmella. Nuorukainen edustaa kirjassa lokeroimattomuutta. Hänen värikkyyteensä paljastaa muiden mieshahmojen mustavalkoisuuden. Heidän tekopyhyytensä, johon Wojnicz yrittää epätoivoisesti sopeutua, osoittautuu tuhoisaksi, sillä se estää aidon henkisen kasvun.

VAIKKA EMPUSIONIN teksti on laadukasta, romaani ei yllä herkullisista aineksistaan huolimatta tekijänsä muun tuotannon tasolle. Ongelma piilee teoksen miehissä, jotka ovat Wojniczia lukuun ottamatta sen verran kliseisiä, että heille naureskelu on liian helppoa.

Toisaalta Empusion avautuu Taikavuorta useammille tulkinnoille. Voisiko Wojniczin ja kumppaneiden houreissa olla kyse heidän eräässä alkoholijuomassa tietämättään nauttimistaan hallusinogeenisistä sienistä, vai onko taikavoimien olemassaolo heti ihmisaistien ulkopuolella sittenkin täyttä totta?

Empusionissa olisi ainesta kunnon ilotulitukselle, mutta vaikka sen lopussa rymistellään tyydyttävästi, niin kirjan potentiaali ei silti aivan lunastu. Vaikkapa Lars von Trierin kauhuelokuvassa Antichrist (2009) syyttöminä tuomitut naiset pääsevät kostamaan astetta eeppisemmin kuin Empusionissa. Siinä kertomakirjallisuuden kultaisia sääntöjä, kuten kaiken liittymistä kaikkeen, noudatetaan mahdollisesti turhan uskollisesti, eikä Taikavuoren heittämästä pitkästä varjosta päästä sittenkään kovin kauas.