Neljäs romaani Lehmä synnyttää yöllä on Statovcin ensimmäinen viiteen vuoteen. Tuolla 2019 ilmestyneellä Bollalla hän voitti ensimmäisen Finlandia-palkintonsa. Uusi teos on myös hänen synkimpänsä, sillä vaikka aiempien kirjojen teemoja toistetaan, tuttua sovitusta ei ole tällä kertaa tiedossa.

Lehmä synnyttää yöllä on kiinnostuneempi kostosta kuin anteeksiannosta. Sen kertojana toimii Statovcia jossain määrin muistuttava mies Kujtim, joka on Kosovosta Suomeen muuttanut menestynyt prosaisti.

Statovcin teoksessa on kaksi aikatasoa, ensimmäinen Jugoslavian hajoamissotien aikaan 1990-luvulla ja toinen nykyhetkessä.

Tapahtumat sijoittuvat vuorotellen Kosovoon ja Suomeen. Kujtimia vaivaa vieraus, eikä se johdu pelkästään Balkanin alueen tilanteesta, vaan myös luurangoista hänen perheensä kaapissa. Niiden paljastuessa hänen patoutunut katkeruutensa käy ymmärrettäväksi.

VIHAN SIEMENET kylvetään lapsuudessa.

Kuten Peltirumpu-romaanin (1959) kasvamisesta kieltäytynyt Oskar Matzerath, Kujtim pakenee brutaalia todellisuutta mielikuvitukseensa. Mutta ulkomaailma ei jätä häntä rauhaan, vaan tunkeutuu hänen kuvitelmiinsa esimerkiksi painajaisten muodossa.

Arjen inhorealistinen kuvaus ja maaginen realismi yhdistyvät Lehmä synnyttää yöllä -romaanissa vastaavasti kuin Statovcin aiemmassa tuotannossa, mutta vaikka hän toistaa itseään, uuden proosan vyöry tekee vaikutuksen. Teksti on niin loistavaa, että siihen uskoo, vaikka Kujtim on epäluotettava kertoja, eikä aina samaistuttava.

Kujtim myöntää tuhonneensa lapsena videokameransa, jolla on tallentanut näkemiään ja kokemiaan kauheuksia, ja miettineensä ”miten näkemääni tästä eteenpäin kuvaisin – sitten keksin, haen vitriinikaapista palan paperia ja kuulakärkikynän ja alan kirjoittaa, siitäkin mitä ei ole.” (s. 260)

Statovcin proosa saa suun loksahtamaan auki hämmästyksestä. Kuten hänen kertojansa pohdiskellessa jumalasta, että tämä ”tappaa jos niin tahtoo, istuu häikäisevänä ilmestyksenä päättymättömässä kirjastossaan ja pohtii mihin kirjaan tarttuisi seuraavaksi.” (s. 74-75)

Lehmä synnyttää yöllä jää mieleen melkein virheettömän romaanina. Sen niminauta on Kujtimin isoisän, patriarkaalisessa patoutuneisuudessaan hieman kliseisen miehen, maatilan myyttiseksi kasvava sorkkaeläin, johon isoisä purkaa kasautunutta raivoaan.

Syntyy kohtalokas kierre, jossa paha olo leviää suvun jäsenestä toiseen ja murtaa heidät vuorotellen. Lopulta suvun päämieskin heittäytyy runolliseksi saarnaamalla ihmismielen ihmeellisyydestä ja hauraudesta ”ja toteaa vielä, että on mahdotonta elää, eikä merkitse mitään kuolla, sodan jälkeen kaikkeus on enää ovi.” (s. 255)

Statovci ei syyllisty perusteettomaan romantisointiin, vaan käsittelee sekä Suomea että Kosovoa samalla analyyttisen tuomitsevalla otteella. Ihmiset näyttäytyvät hänen tuoreimmassa kirjassaan parantumattoman epäluotettavina ja epämiellyttävinä, rasistisuutensa vankeina.

Maailma on likainen paikka, jossa on helppo tahria itsensä mutaan ja vereen, vajota yhä syvemmälle kohti pimeyden ydintä.

Kolmekymppisenä tapahtuva paluu perheen vanhoille kotikonnuille Kosovoon murtaa kirjailija Kujtimin ja päästää hänenkin verenhimonsa valloilleen. Missä määrin sikäläinen pahuus johtuu esimerkiksi serbien, kosovolaisten ja kroatialaisten tuntemasta etnisestä vihasta, jätetään lukijan pääteltäväksi.

Statovci tuntuu kuitenkin ehdottavan, että olisi liian helppo selittää julmuudet historialla, vaan tavalliset ihmiset näyttelevät merkittävää roolia vastenmielisessä näytelmässä.

NYT FINLANDIAN voittanut teos edustaa tuskin autofiktiota tai muuta tunnustuksellista kertomakirjallisuutta, sillä vaikka Kujtim leikittelee ajatuksella kaikista kirjoista tekijöittensä omaelämäkertoina, häntä seuraava romaani rikkoo kahleensa ja nousee autofiktiivisyyden yläpuolelle.

Statovci kiittelee vielä jälkisanoissaan perhettään, mutta ei sentään väännä rautalangasta, että hänen proosansa on fiktiota.

Muun muassa ulkopuolisuuden, valehtelun ja väkivallan teemoja käsittelevä Lehmä synnyttää yöllä tuntuu luontevalta lisältä Statovcin tuotantoon. Toivottavasti hän ei ole kuitenkaan hylkäämässä täysin sovituksen mahdollisuutta yhteisöjen ja yksilöiden välillä, sillä tarvitsemme myös ripauksen optimismia pessimismimme keskelle.

Statovcin yhdistelmän itsevarmuutta ja mielikuvitusta toivoisi joka tapauksessa tarttuvan muihinkin suomalaisiin kirjailijoihin. Näin korkealla rima pitää nostaa, jos haluaa herättää huomiota myös maamme rajojen ulkopuolella.

Otavalta löytyy juuri nyt tallistaan melkoisia kirjailijajalokiviä. Lehmä synnyttää yöllä ja Jukka Viikilän keväinen Hiekkalinnat ovat sen verran mestarillisia, että molempien kirjailijoiden nousun kaksinkertaisten Finlandia-palkittujen kastiin ymmärtää hyvin.

Arvio on päivitetty versio aiemmin Demokraatin printtinumerossa 18/24 julkaistusta.