Jarkko Volasen (s. 1971) toisen romaanin hahmot horjuvat näiden ääripäiden välillä. Varjoihmisillä viitataan niin eläviin, kuolleisiin kuin kuviteltuihin. Päähenkilöistä Juha on opettajaksi ryhtynyt entinen punkkari ja hänen ikätoverinsa Pauli vaihtoehtoiseen elämäntapaan takertunut ajelehtija.

Sekä Juha että Pauli ovat herkkiä ja rikkinäisiä miehiä, ja sisimmässään pelkkiä lapsia. He halusivat elämiltään enemmän, mutta joutuivat yhteisönsä, kuten vanhempiensa, kaltoin kohtelemiksi ja traumatisoituivat. Mutta heissä elää vielä häivähdys ennen kovastikin roihunnutta romanttista liekkiä.

Sopeutumattomat

Kertojaratkaisu on näppärä. Juha tarinoi nuoruudestaan minämuodossa, mutta aikuisemmissa luvuissa näkökulma vaihtuu kolmanteen persoonaan, aivan kuin Juha olisi menettänyt otteensa tarinaansa, eli itseensä.

Kekseliäästä perusasetelmasta ei kuitenkaan kasva mitään elämää suurempaa. Lukemisesta nauttii, vaikka kirjan mysteerit selviävät helposti ja kokonaisuutta vaivaa sama herkistely kuin edeltäjäänsä Hiekankantajia. Jarkko Volanen kirjoittaa jälleen kauniisti ja tarkasti, mutta pitää käsijarrun päällä.

Vaikka nostalgia on tässä ajassa muodissa, Varjoihmisissä menneisyyteen ei katsota kovin ihannoivasti, vaan sitä pidetään lähinnä menetettynä mahdollisuutena. Vanha 1980-luvun nuorisokulttuuri tuntuu vuonna 2018 väljähtäneeltä, ottihan kaupallisuus kuristusotteen punkistakin ja tuotteisti sen.

Punk merkitsi Juhalle ja Paulille syvää henkistä tilaa, jonka sisäistämällä he pääsivät eroon ympärillään todistamastaan sieluttomuudesta. Mutta kapina loppui Juhan kohdalla lyhyeen ja hänestä tuli keskiluokkainen.

Hän ihmettelee huvilatyömaalta löytämiään artefakteja, vanhoja juorulehtiä ja c-kasettien muinaista teknologiaa. Ympäristö herättää hämmentäviä ajatuksia: ”Miten toiselta kaikki oli näyttänyt, ja silti jotenkin samalta.” (s. 59)

Varjoihmisten käsityksessä menneisyydestä on jotakin samaa kuin naiivin kerronnan mestari Kjell Westöllä. Volanen kirjoittaa esimerkiksi niistä lukemattomista suunnista, ”joihin yksi lyhyt tuokio tai kokonainen aikakausi voi yhtäkkiä kääntyä.”

Ihmisistä ja muistoista on tullut lähinnä varjoja. Ne ahdistavat ja pelottavat, minkä takia ne yrittää sulkea mielestään. Ei tosin aina, vaan joskus menneisyys ”kertautuu helppona ja vilpittömänä.”

Menneisyyden ote

Varjoihmisten pääsävyt ovat melankolia ja häpeä. Jarkko Volanen suhtautuu erilaisuudestaan kärsiviin henkilöihinsä ymmärtäväisesti. Hän eläytyy heidän kokemaansa ja inhimillistää heidät.

Romaani on täydellisen hallittu. Volanen osaa kertoa, vaikka voisi kyllä välillä suitsia romanttista puoltaan: ”Juhalle vähävaloiset kuukaudet ovat kätköjä, talteen pantuja elämyksiä, sattumalta löytyvää lapsenmielisyyttä, kumisaappaita kuralätäköissä, värikkäitä vaahteranlehtiä, huurua ja kirpeyttä, hämärässä puhkeavaa tunnustuksellisuutta, lapsuuspainotteisia, hajanaisia muistikertymiä kuin postuumeja tarinoita syksyistä ja talvista.”

Varjoihmiset muodostuu puheenvuoroksi, mutta ei huudoksi, vapauden puolesta. Sen mukaan ihmiset saavat olla juuri niin outoja kuin haluavat. Nuori Juha muotoilee manifestia: ”Ketään ei kiusata, jokainen saa pukeutua niin kuin haluaa, ihmiset ovat samanarvoisia ja eläimetkin saavat elää rauhassa – ihmiset asuvat kaupungeissa, metsät luovutetaan takaisin eläinten käyttöön.”

Kokonaisuus vaikuttaa henkilökohtaiselta ja kansiliepeessä Volasen mainitaan vaikuttaneen punkpiireissä. Olisikin houkuttelevaa yhdistää Juha ja kirjailija. Alussa Juhaa jopa kutsutaan vahingossa Volaseksi, väärällä sukunimellä.

Mutta ei Varjoihmiset ole autofiktiota, onneksi, vaan ihan puhdasta proosaa. Volanen käyttää siinä kokemuksiaan tehdäkseen Jarista uskottavamman ja juonesta paremman.

On mielenkiintoista, että kokeellisemmista kirjoistaan tunnettu Teos on julkaissut näinkin perinteisen romaanin. Varjoihmisten meno saa toki välillä jopa trillerin tai kauhun sävyjä. Joko Juha näkee näkyjä tai sitten hänellä on herkkyytensä takia kosketus toiseen todellisuuteen, joka ei tavoita muita.

Niin tai näin, Volasella on psykologinen uskottavuus hallussa, ja siten hän kytkeytyy suomalaisen realistisen fiktion perinteeseen. Hän ei ole mikään Harry Salmenniemi, Miki Liukkonen tai Jaakko Yli-Juonikas, vaikka tarinoikin toisessa romaanissaan rakenteita repivästä punkista.

Varjoihmisten päällimmäiseksi teemaksi nousee sovitus. Synkempään ja syvällisempäänkin olisi ollut aineksia. Vetäytyvä Juha järkeilee kuitenkin, ”että pitää osata päästää irti. Pitää mennä eteenpäin, hyväksyä, että oikeudenmukaisuus on usein sattumanvaraista, näkökulmakysymys sekin.”