Ville Hytönen on Suomen tuotteliaimpia kirjailijoita. Hän asuu Virossa, ehkä juuri siksi. Sieltä aukeaa Keski-Eurooppa, eurooppalaiset sydänmaat. Ahkerin hän on lastenkirjailijana, räknäsin 29 titteliä. Runouttakin on runsaasti trilogioiksi jaoteltuna. Käsillä olevan opuksen voi liittää Itämeri-sarjaan, josssa liikutaan omilla ja lähisukukansojen karsikkopoluilla ja hautuumailla.

Vaivan aika on Ilmestyskirjan mukaan ennen maailmanloppua tuleva sotien ja vitsausten vaihe. Tuorein niistä, korona, alkaa hiipua muttei koskaan häviä.

Runon minä lastaa alussa pikkupoikansa Škoda Diamatin kyytiin lähtien tautia pakoon ”läpi maailmanhistorian vaiheiden kohti majakkalaakson kotia”. Hytönen asuu kahden majakan vartioimassa laaksossa rannikolla, joka on täynnä neuvostoajan tykinalustoja ja ankeita muistoja, mittaamattoman kaukana Tallinnan korskeasta postmodernismista. Tämä ristiriita on kiinnostava: Viroon on säilötty koko neuvostokalusto, myös tajunnan postsovjeettinen trauma. Neuvostoliitto on ikuinen vasta hajottuaan.

Matkan aikana minä kertoo takapenkillä kyhjöttävälle pojalle maailmankaikkeuden historian alkuräjähdyksestä pitäen. Näin tullaan runoelman laatuun; runous on niin kallis asia, ettei sitä kannata tuhlata joutavuuksiin, vaan vetää mukaan luonnon- ja maailmanhistoria sekä koko maantiede. Hytösen skaala pyrkii samoihin ulottuvuuksiin kuin Ezra Poundin Cantos tai Pablo Nerudan Canto general. Meillä samaa ovat tehneet Eeva-Liisa Manner, Pentti Saarikoski Tiarnia-sarjallaan, Kari Aronpuro ja Jarkko Laine.

Kun asuu myyttisessä maastossa, mukaan tuppautuvat alkuhärät ja maanalaiset mustat hirvet. Tajuntaan tunkevat akkadilainen alkuhirviö Tiamat muuntuneena Diamatiksi, dialektiseksi materialismiksi, mikä on Hegeliltä perittyä marxilaisuuden ydintä. Hytönen on tunnustuksellinen anarkisti, jolle hegeliläinen perintö on pahasta. Mutta historia on edestakaista kansainvaellusta: inkeriläiset karkotetaan hiekkakummuiltaan, virolaiset Siperiaan, afrikkalaiset Italian kokoamisleireille.

Kuten totaalisten runoluomien kohdalla aina, lukija saa haaroittaa muistinsa sormet ja väläytellä oivalluksen värivaloja: ”Kun teräs karaistui”, Taurian palatsi, Brestin kaupungintalo, kaikki yhdellä sivulla. Jottei kuviteltaisi neuvostosirkuksen olleen ainutlaatuista, runoilija muistuttaa Ostlandin valtakunnankomissariaatissa juutalaisilta ryövätyistä maustevarastoista. Ja Tyynenmeren rannan tlingiteista. Tämä kansa kuului joskus Venäjän Amerikkaan, nykyiseen Alaskaan, ja suomalainen kuvernööri Hampus Furuhjelm toi Porvooseen tlingit-tyttö Tsamon, joka kuoli täällä 13-vuotiaana, kun ei oppinut valkoisten tavoille. Mutta täällä on opittu Euroopan tavoille, kun ”meistä tuli suomalaisia saksalaisen romantiikan hengessä, aikuisia pornokaupan takahuoneessa”.

Jälkimmäisen uskon, mutta ei meitä saksalainen romantiikka opettanut, vaan samainen setä Hegel.

UKRAINA OLI alku, kirjoittaa takapenkillä runoilijan poika, jonka on tultava isää viisaammaksi, mikäli saa elää viisaiden hevosten yhteiskunnassa, josta Jonathan Swift kirjoitti Gulliverin retkissä. Ukraina tarkoittaa rajamaata, myös ukrainalaisilleko? Hyvä on mennä ihan alkuun: maailmankaikkeus syntyi venäläisnaisen puurosta, jossa oli kvarkkeja, jotka alkoivat yhdistyä, eikä elektroneja voinut erottaa erotiikasta, Emmentalia Eiffel-tornista, sillä maailma on valtava käsitekiisseli automatkalla Lviviin, jossa taas erotetaan jyvät akanoista puolalaisen viljanviljelijän harmiksi.

Harmageddonin taistelu on Vaivanajassa käynnissä Neuvostoliiton lopusta tähän päivään: ”Lucifer on valonkantaja, joka polttaa tämän maan lopullisesti”. Aforismejakin löytyy: ”Populismi on sumeaa totalitarismia”. Meneekö tämä viesti populismin isälle Timo Soinille vai hänen toisen potenssin tyttärelleen Riikka Purralle?

Kun tässä on kyse ihmiskunnan aikakirjoista, runoilija sanoo, että jos joku kysyy, mistä hänen runonsa kertoo, se on: pandemiasta, Novaja Zemljan yllä kyteneestä ydinpommista, sosialismin valokuvasta ja nälkiintyneiden lasten, jotka eivät jaksa häätää kärpäsiä silmistään. Kaikesta siitä kurjuudesta, jota on raahattu mukana kymmenentuhatta vuotta, lisänä uudet pirulliset keksinnöt. Jäätiköt sulavat ja Harmattan-tuuli tuo Saharan hiekan Eurooppaan asti. Amerikassa on alkanut Donald Trumpin oluthallivallankaappaus Bert Brechtin Arturo Uin tapaan: ”sillä rikollisten on valtakunta”.

On lohdullista tietää, että on jotain pysyvää – kuten Herakleitoksen aforismi: kaikki virtaa. LSD, kerosiini, Logiikan tiede, Schweppes. Hytönen puhuu niin paljon dialektiikasta, että se taitaa olla hänelle todellinen ongelma. Kun pitelee Diamatin ohjauspyörää tuijottaen mustaa maantietä, tajunnanvirta on vapaa kuin Dnipr. Mutta virran juoksu ei taukoa: ”ajattele että Koskenniemi kirjoitti Valkeat kaupungit täynnä natsistista intoa vähän kuin nämä paikalliset herrarotulaiset”.

Hytönen on tehnyt kokonaistaideteoksen, Uusimman testamentin, kysyen lopuksi Theodor Adornoa muuntaen, voiko Ukrainan jälkeen kirjoittaa runoja.