Evp-eversti Ossi Kettusen toimittama Arktinen alue geopolitiikan murroksessa (AtlasArt, 2024) on ajankohtainen ja kiehtova katsaus siihen, miksi suurvallat taas kiihdyttävät kilpailuaan napapiirin takaisista alueista. Ja millainen rooli Nato-Suomelle siinä on varattuna.

Aiheesta on kirjoitettu ulkomailla paljonkin turvallisuuspolitiikan opuksia, mutta ei näin selkeästi suomalaisista näkökulmista.

Pohjoinen ulottuvuus on taas suurvaltakamppailun ytimessä, hämmästyttävän samankaltaisista syistä kuin 1900-luvulla: luonnonvarojen ja meriliikenteen takia.

SUURVALLAT ovat Jäämeri-kiinnostuksessaan olleet kovin epätahtisia. Yhdysvallat alkoi havahtua Venäjän arktisen alueen liikehdintään vasta Krimin miehityksen jälkeen, ja etsii nyt jalansijaa pohjoisesta vähän jälkijunassa.

Kreml oli tässäkin vuosia edellä. Se tiesi Kuolan niemimaan ja Koillisväylän alueen merkityksen korostuvan, mikäli Venäjän aggressiot Ukrainassa rajoittavat sen ilmansuunnan liikennöintiä. Samoin rosvovaltion piti saada sotakassaansa varten lisää alueen kaasu- ja öljykenttiä käyttöönsä, luonnonsuojelusta viis.

Kirjassa eritellään hyvin, miten kauniista pohjoisen yhteistyön puheista huolimatta Venäjä alkoi jo 2010-luvun lopulla tehostaa arktisten asevoimiensa hyökkäyskykyä. Tavoitteena oli parempi Jäämeren hallinta ja tarvittaessa lännen läsnäolon estäminen Venäjän reviirikseen katsomilla alueilla.

Vaikka nyt esimerkiksi Karjalan venäläisvaruskunnat on tyhjennetty Ukrainaan, Venäjän sotilasmahti Kuolassa on yhtä hyvässä iskussa kuin ennenkin.

Kylmän sodan aikana Neuvostoliiton valttikortteina olivat Pohjoisen laivaston ydinsukellusveneet – kuten nytkin. Toisen maailmansodan aikana Murmansk oli Neuvostoliitolle myös elintärkeä liittoutuneiden talousavun vastaanottokeskus.

Nyt asetelmat ovat pääosin samat, sillä erotuksella että Jäämeren avoimia venäläissatamia käyttää rahtiliikenteeseen liittoutuneiden sijaan Kiina. On kuvaava detalji, että Itämerellä vuonna 2023 BalticConnector-kaasuputkea rouhaissut kiinalaisalus Newnew Polar Bear tuli tänne nimenomaan Jäämeren kautta.

KIRJA ANALYSOI, miten Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys muutti alueen voimatasapainoa. Aiemmin Natolla oli pohjoisessa vain yövartijatyylisiä Norjan asevoimien yksiköitä, joista Venäjän ei tarvinnut paljoa laskelmissaan piitata.

Nytkään Pohjoismaat eivät muodosta Lapissa Venäjälle minkäänlaista sotilaallista uhkaa, mutta Kreml ei voi enää laskea sen varaan, että alue olisi täysin vapaasti ylikäveltävissä.

KOKONAISUUTENA arktinen alue on kirjan mukaan kuin tehty teknologiateollisen kolonialismin kohteeksi.

Alueella asuu eri laskutapojen mukaan alle Suomen väkiluvun verran ihmisiä, joiden protesteja ei tarvitse juuri kuunnella. Merenpohjaa, saaria ja jäätiköitä on helppo omia reviirikseen, kaasukentille tai malmioille voi tehdä valtauksia, harvalukuiset paikallishallinnot voi painostaa tahtoonsa joko rahadiileillä tai pienillä vihreillä miehillä.

Kisan voittajille on tarjolla mammonaa yllin kyllin. Grönlanti, jota Yhdysvallat ja Kiina havittelevat, voi olla jäätiköiden sulaessa kultaakin arvokkaamman scandiumin ja yttriumin aarrearkku, uraanista puhumattakaan.

Kaikki tämä tulee vaikuttamaan monilla tasoilla myös Suomen ja Lapin tulevaisuuteen – ihan kuin vanhoina huonoina kylmän sodan aikoina. Kirja muistuttaa silti olennaisesta eroavaisuudesta: Suomella on nyt pohjoisessakin paljon enemmän poliittista liikkumavaraa ja konkreettisia puolustuksen resursseja kuin kertaakaan 1940-luvun jälkeen.