Omaelämäkerrallisessa kirjassa Anna-päähenkilön äiti Ulla kärsii muistisairaudesta. Tytär joutuu huolehtimaan lähimmäisestään esimerkiksi pelastamalla tämän kaupungilta keskellä yötä.

Äidin sairauden etenemisen ja siihen liittyvien käytännön asioiden hoitamisen lisäksi teoksessa käydään läpi Annan muistoja, sekä hyvä että huonoja. Edelliset ovat välähdyksiä, jälkimmäiset traumoja. Anna pelkää, ettei hänen murheelleen jää tarpeeksi tilaa: ”Se kävi tietenkin liian nopeasti. Tavalliseen tapaan en ymmärtänyt käyttää aikaani hyvin. Ja kun jäin huolehtimaan laskuista ja huonekaluista, kyvyttömyyttäni ilmaista surua saattoi ymmärtää ja selittää yksinkertaisesti käytännön syillä.” (s. 139)

Vuosikymmenet ovat sujahtaneet ohi nopeasti ja tytärkin huomaa olevansa jo viisikymppinen. Suomesta on muutettu Ruotsiin, ja vaikka kovin pahoja painajaisia ei ole koettu, taiteilijaluonne Anna kokee yhä olevansa sopimaton. Hän kummastelee, miksi on pärjännyt oikeastaan aika hyvin.

SYYTTÄÄKÖ ÄITI tytärtään aviomiehensä menettämisestä? Mahdollisesti, mutta romaanissa vihjaillaan, että yhtä hyvin Ulla voi olla autistinen. Hänen kommunikaationsa muistellaan olleen töksäyttelevää. Ristiriitaisia signaaleja on erityisen vaikea käsitellä. Muistisairauden runtelemana äiti vaikuttaa nimittäin unohtaneen vihansa ja vakuuttelee tyttärelleen rakkauttaan.

Voiko hänen sanoihinsa luottaa? Arvoituksellinen lähimmäinen muuttuu arvaamattomaksi, ja molemmat tilat ovat Annalle stressaavia. He toki muistuttavat toisiaan enemmän kuin tytär haluaisi myöntää. Anna ei osaa luottaa äitiinsä, vaikka onkin oppinut molemmilta vanhemmiltaan, heidän osin vahingollisesta esimerkistään, itsenäisyyttä: ”Siinä mitä päätän tehdä on kyse selviytymisestä.” (s. 55)

Isä on kuitenkin ollut sen verran poissaoleva hahmo, ettei tytär ole osannut kaivata tätä, vaan on etsinyt äitiään mailta ja mannuilta. Oikean kasvattajan ja suojelijan otettua etäisyyttä korvikekin olisi kelvannut: ”Kouluterveydenhoitaja jakeli nasevia neuvoja minulle äitinä ja minulle naisena. Imin ne itseeni ja luotin. Jotkut rauhoittivat minua kuten kaverin äiti lapsuuden yönä. Toisia ihailin lähietäisyydeltä. Kaikkia kannan mukanani.” (s. 106)

Sinnittelystä voi joutua kärsimään. Se ei takaa onnellisuutta, vaan saattaa johtaa neurooseihin, kuten on tapahtunut Arvaamattoman Annalle. Tytär esimerkiksi ajattelee äidistään, ”että koko sairaus on järjestetty jonkinlaiseksi lopulliseksi rangaistukseksi minulle.” (s. 80) Ero heidän välillään syntyy Annan kyvystä itsereflektioon: ”Tajuan että tämä on itsekeskeistä mutta niin voi hyvin olla.” (s. 80)

ROMAANIN HENKILÖKOHTAISUUTTA korostetaan myös sen kannella, johon on valittu äidin ja tyttären yhteistä aikaa tallentanut sirpaloitunut kuva Anna Järvisen perhealbumista. Fiktion lajityyppi sallisi enemmänkin irrottelun, mutta tekijä haluaa selvästi pysyä lähellä totuutta.

Kyse on silti tulkinnanvaraisuudesta, kuten kaikissa tarinoissa. Näkökulma on Annan, ja vaikka hän on luotettavan oloinen kertoja, hänenkään muistinsa ei ole aukoton. Vapauksia otetaan täydentämällä proosallisempia lukuja lyyrisemmillä. Ne ovat fragmentaarisuudessaan kuin pätkiä päiväkirjasta tai proosarunosta: ”Kun ajoin töistä / missä nuoret olivat sanoneet Anna sinä olet esteetikko, / opettajissa ei yleensä ole tyyliä, mutta sinussa on / ja olin tuntenut että kaikki on hyvin / että mikään ei pilaisi hyvää tuultani tai pahoittaisi mieltäni / että minä hoitaisin kaiken / muuttaisin / tarttuisin uusiin projekteihin.” (s. 136)

Tiivistä ja lyyristä Arvaamatonta voisi luonnehtia terapiakirjaksi. Siinä on kyse surutyöstä, jossa vanhemmalle yritetään antaa anteeksi, ennen kuin hänestä luovutaan. Tervettä ja kannatettavaa. Romaanin aihekin on tärkeä, vaikka muistisairauden ja traumojen kaltaisista teemoista ei päästä kovin paljon normaalia terapiapuhetta pidemmälle. Raija Rintamäen suomennos on moitteeton.

Vapautumista kohti pyritään, mutta sinne asti ei aivan päästä. Kenties Arvaamaton saa vielä jatkoa, tai sitten joudumme myöntämään elämän jäävän keskeneräiseksi. Kuten kohtuutonta vastuuta harteillaan kantanut Anna musertavasti toteaa: ”Kun on oma äitinsä, ei voi koskaan rentoutua.” (s. 144)