Teosten määrä on juuri sopiva, sillä kirjoittaja ehtii käymään ne riittävän perusteellisesti läpi. Kunkin teoksen kohdalla kerrotaan muun muassa kirjailijasta, teoksen taustoista, vastaanotosta ja mahdollisista adaptaatioista, siis mukaelmista. Juoniselostuksia, kirjallisuushistoriallisten virtausten setvimistä sekä pätevää kirjallisuustieteellistä analyysiä ja tulkintaa on myös mukana tuhti annos.

Tämän kaiken Laakso on sommitellut nuoria kiinnostavaa muotoon. Kirjoittajan työkalupakkiin kuuluvat ennen muuta huumori ja rentous. Klassikot tuodaan tähän päivään sekä kielen kautta että kytkemällä ne ajan ilmiöihin ja puheenaiheisiin. L. Onervan Mirdjan kohdalla viitataan Tinderiin, Canthin Työmiehen vaimo -näytelmän romanityttö Homsantuun yhteydessä pohditaan vähemmistöjä ja rodullistamista.

Laakso kirjoittaa letkeästi ja maustaa sanailua svengaavalla puhekielellä. Kalevalan runoissa Ainoa vikittelevä Väinämöinen on ”ikäloppu sugar daddy” ja Kyllikki ”villi gimma, joka mieluiten räkisi illat pitkät asfalttiin Mäkkärin kulmilla”.

Teoksen merkitys laajenee kahdeksaa esiteltyä teosta avarammaksi, sillä kirjallisuushistorian kahlaamisen ja käsitteiden kesyttämisen jälkeen on ehkä helpompi tarttua seuraaviin klassikkoihin. Jatkolukemiseksi on loppuun koottu vielä lista viidestäkymmenestä muusta klassikkokirjasta.

Napakat luonnehdinnat kiteyttävät bonusteoksista oleellisen. Esimerkiksi Maria Jotunin järkyttävää Huojuva talo -romaania Laakso kuvailee näin: ”Lea on onnistunut naimaan täysin horror äijän. Mies on juoppo, väkivaltainen ja jäätävä psykopaatti. Erotakaan ei tohdi, koska toimeentulo”.

Kirja kutsuu luokseen myös sarjakuvataiteilija Johanna Rojolan kuvituksen kautta. Sievistelemättömät, suurpiirteiset kuvat ovat herkullisesti linjassa tekstin kanssa.

Minna Canth tyttären silmin

Raili Mikkasen laajaan lasten- ja nuortenkirjatuotantoon kuuluu muun muassa runoja, kuva(tieto)kirjoja, helppolukuisia tarinoita ja historiallisia romaaneja. Useampi suomalainen mahtinainen on Mikkasen kertomana saanut komean kirjallisen muotokuvan. Ida Aalbergin, Katri Valan, Aino Kallaksen, Miina Sillanpään ja Aurora Karamzinin joukkoon liittyy nyt tänä vuonna juhlittu Minna Canth.

Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää kertoo Canthien elämästä Elli-tyttären näkökulmasta. Seitsemän lapsinen perhe yrittää sopeutua elämänmuutokseen. Isä-Ferdinand on kuollut ja perhe on muuttanut Minnan entiseen kotikaupunkiin, Kuopioon.

Kirjan alussa, vuonna 1880, Elli on pian täyttämässä kaksitoista ja hän kasvaa tarinan aikana pienestä tyttökoululaisesta määrätietoiseksi nuoreksi naiseksi. Elli etsii tietään ja kutsumustaan pontevasti, ja hylkää sekä suvun perintönä lankeavan kauppiaan uran että opettajaksi kouluttautumisen.

Tarinan kuvaamat vuodet ovat Minna Canthin elämässä toimeliasta aikaa. Kanttilan salongissa riittää vieraita, kirjailijan ura pääsee kunnolla käyntiin ja kauppapuoti kannattaa.

Mikkanen sitoo tarinaan taidokkaasti faktatietoa Minna Canthin elämästä ja ajatuksista. Saamme esimerkiksi tietää, miten laajat yhteydet Kuopion mahtinaisella oli ajan kulttuuriväkeen. Muun muassa Juhani Aho, Elisabeth Järnefelt, Pekka Halonen ja Kaarlo Bergbom kävivät Minnan salongissa keskustelemassa ajan aatteista, tieteen uusimmista virtauksista sekä tietysti kirjallisuudesta.

Canthin keskustelukumppaneita eivät olleet vain aikuiset. Minnan emännöimässä Oras-seurassa nuoret pääsivät keskustelemaan ”kirjallistieteellistaiteellisista” aiheista ja kehittämään ajattelemisen taitoa.

Tyylikkäästi nostetaan esiin myös Canthin tuotantoa sekä sitä, miten ristiriitaisesti tasa-arvotaistelijaan aikanaan suhtauduttiin. Ensimmäinen näytelmä Murtovarkaus oli merkkitapaus, mutta naisen asemaan tiukasti kantaa ottavan Työmiehen vaimon vastaanotto ei ollut enää pelkästään suopea.

Lopullinen niitti Canthin maineeseen oli köyhien elämää kuvaava novelli Köyhää kansaa. Vihapuhe vyöryi silmille monessa muodossa. Canthien kotiin hyökättiin ja arvovaltaiset miehet kielsivät vaimojaan ja lapsiaan seurustelemasta Canthin perheen kanssa.

Mikkanen on luonut tarinaan nautinnollisen eloisaa ja aistivoimaista ajankuvaa 1800-luvun lopun elämänmenosta. Kuvaus rekiajelusta kirkkaassa pakkassäässä nipistää lukijankin poskia ja lohduton näky kaakinpuussa seisovasta naisesta kivistää sydäntä pitkän aikaa.

Kirjoittaja kiidättää faktavetoista, noin kymmenen vuotta kattavaa tarinaa vauhdilla eteenpäin. Minna on pääosassa, mutta eläytyen kerrotaan myös perheen nuorten elämästä.

Historialliset (nuorten)romaanit ovat omiaan herättämään mielenkiintoa menneitä aikoja kohtaan. Jälkisanoissa Mikkanen vinkkaa etsimään lisälukemista esimerkiksi netistä tai Canthia käsittelevistä tietokirjoista. Vielä paremmin tietoa janoavaa lukijaa olisi palvellut vaikka lyhytkin täsmälista sopivista kirjoista ja nettiosoitteista.

Kurkistuksia menneeseen

Aikamatkustus on tämän vuoden nuortenkirjoissa noussut melkein pieneksi trendiksi. Menneeseen reissataan esimerkiksi Mikko Koirasen Nauhoitettava ennen käyttöä– sekä Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli  -romaaneissa. Samaan joukkoon kuuluu myös Sanna Iston Sirpale.

Lukioikäinen Minja on vanhempiensa Suomen vierailun ajaksi jäänyt koiravahdiksi kotiin Berliiniin. Yksinolemisen huumaava vapaus saa kuitenkin aivan uusia sävyjä, kun tyttö löytää vanhan kahvikupinkorvan ja humpsahtaa sen avulla vuosikymmeniä taaksepäin, aikaan toisen maailmansodan kynnyksellä.

Menneisyydessä Minja kohtaa kotitalonsa entisiä asukkaita ja sotkeutuu puolivahingossa perheen traagisiin vaiheisiin. Historian tapahtumat vaivaavat tytön mieltä myös omassa ajassa, ja vyyhtiin kietoutuvat lopulta myös Minjan ystävät, naapurin ynseä vanha rouva sekä suloisen tuuhearipsinen Luca.

Isto on pyöritellyt nykyhetken ja natsien aikaisen Saksan välillä edestakaisin aikamatkailevan Minjan tarinasta jäntevän kokonaisuuden, joka pitää lukijan hyppysissään. Tarinassa on paljon salaperäisyyksiä, läheltä piti -tilanteita ja jännittäviä jaksoja, mutta mikään trilleri kertomus ei ole. Paremminkin ehkä rakkaustarina.

Mysteerin ratkeaminen ja menneen ja nykyhetken yllättävienkin yhtymäkohtien selviäminen on lukijalle palkitsevaa, mutta tarina antaa paljon myös filosofisella tasolla. Kirjoittaja laittaa Minjan pohdiskelemaan ajan olemusta ja esimerkiksi sitä, miten sekä mennyt että tuleva ovat omalla tavallaan läsnä jokaisessa hetkessä.

Hienosti käsitellään myös menneisyyteen kajoamisen kautta elämän sattumanvaraisuutta. Pienikin yksityiskohta voi muuttaa ratkaisevasti tapahtumien kulkua. Menneessä tapahtuneista asioita ja valinnoista on kiinni se, miltä nykyhetki näyttää. Samalla päästään tunnustelemaan syyllisyyden ja katumuksen kysymyksiä.

Ajankuvaa vuoden 1939 Berliinistä ja siellä asuvan porvarisperheen elämästä tarinassa on aikamatkakirjaksi yllättävän vähän. Laveammat kuvaukset olisivat mehevöittäneet tarinaa.

Ylittämättömän upea on Riikka Turkulaisen suunnittelema kirjan ulkoasu. Kanteen on painettu Berliinin kartta, jota voi kurkistella kansipaperiin leikatun kahvikupinkorvan muotoisen reiän läpi. Lukija pääsee astumaan tarinan maailmaan heti, kun ottaa kirjan käteensä.