Puhe kapitalismin lopettamisesta on viime aikoina lisääntynyt. Tässäkin lehdessä on vuoden alkupuoliskolla esitelty parikin teeman mukaista teosta: minä arvostelin otsikkona ”Kapitalismikritiikkiä lapsenmielisille” numerossa 4/24 Samu Kuopan ja Riina Tanskasen teoksen Kapitalismin suuri illuuusio (2023), ja Pekka Wahlstedt arvioi verkkolehdessä helmikuussa otsikolla ”Olisiko aika jättää jäähyväiset kapitalismille?” Christer Lindholmin teoksesta Kun maailma ei riitä (2024).

Tämäntapaisten puheenvuorojen pontimena on ilmastonmuutos, resurssien ylikäyttö ja globaali eriarvoisuus, ei mikään sosialistinen utopia, kuten joskus ennen.

Alkuteoksen alaotsikko on täydellisempi: ”Miksi kasvu ja ilmastonsuojelu eivät sovi yhteen – jne.”. Tekijä on Die Tageszeitungin sosiaali- ja talouspoliitiikasta kirjoittava toimittaja. Häneltä on aiemmin suomennettu Pääoman voitto (2015), eli kasvun, rahan ja kriisien historia. Kun punavihreän TaZ:n tuotemerkkinä on sudentassu, voi päätellä Herrmanninkin jälkien johtavan vaihtoehtoiseen ajatteluun, semminkin kun lehti on perustamisestaan 1978 asti lukeutunut saksalaiseen vastajulkisuuteen (Gegenöffentlichkeit).

Tämän arvotelun otsikon idean on esittänyt amerikkalainen kirjailija Edward Abbey: kun kapitalismin perusidea on kasvu, ilmeisesti luonnonomaisesti, sitä kun ei tarvitse perustella, se noudattaa syöpäsolun logiikkaa, minkä seurauksena se tappaa isäntänsä, tässä tapauksessa maapallon.

Teos alkaa Angela Merkelin moittimisella: miksi hän ei tehnyt mitään ilmastokriisin torjumiseksi, vaikka on koulutukseltaan fyysikko? Tästä ei voi syyttää vain Die Muttia, vaan se koskee useimpia maailman johtajia. Syyttely ei muutenkaan auta. Kirjoittaja toistaa heti alussa teoksen nimen mukaisesti: ”Ilmaston suojeleminen on mahdollista vasta sitten, kun luovumme kapitalismista”. Tällainen nostaa heti kahdenlaiset reaktiot: puhuja on joko kommunisti tai tosiasioita tietämätön utopisti.

Herrmann ei ole kumpaakaan, ja hän myöntää systeemin monet edut, kuten poliittisen demokratian, jos ei ajatella sen eriarvoistavia rakenteita, mutta totaaliremontin tarve nousee luonnon raameista: Tellus ei kestä tätä loputtomasti kasvavaa ja kaikki resurssit syövää myllyä. Vaikka Rooman klubin kuuluisa Kasvun rajat (1972) on julistettu aikansa eläneeksi, sen keskeisajatus pätee: rajaton kasvu rajallisessa tilassa on mahdotomuus.

KIRJOITTAJAN ESIMERKKIEN valtaosa tulee ymmärrettävästi Saksasta, hyvin teollistuneesta ja vauraasta maasta. Hermannin mukaan, vastoin hallitusten julistuksia talouskasvua ja tehokasta ilmanstonsuojelua ei voi naittaa. Erityisesti tämä koskee energiaa. Hän todistelee, että kaikki fossiilienergian vaihtoehdot: tuulivoima, aurinkopaneelit, akut, maalämpö, jopa ydinenergian jatkoaika tuovat yhtä paljon ongelmia kuin ratkaisevat voimanlähdekysymystä. Silti hän ei halua poistaa siipiä pyörimästä ja kennoja täyttämästä tasankoja, jostakinhan energiaa on saatava. Erikoisen polttava kysymys on Saksassa, joka on luopunut ydinvoimaloistaan, ajamassa alas ruskohiilen tuotantoa ja katkaissut putket Venäjän öljyyn ja kaasuun, ei tosin täysin.

Suurin ongelma, johon kirjoittajan mukaan kapitalismi kaatuu, on vaihtoehtoisen energian riittämättömyys. Nykykulutuksella se ei yksinkertaisesti voi korvata öljyä, kaasua ja hiiltä. Ja koska emme voi jatkaa kasvihuonekaasujen massiivista päästöä ilmakehään, on alettava supistaa tuotantoa, liikennettä ja kauppaa. Eli tässä pätee Pentti Linkolan jo kauan sitten lausuma ajatus kaiken vähentämisen välttämättömyydestä.

Tärkeintä Hermannin listalla on liikenteen rajoittaminen, erityisesti kajoaminen vapaan miehen tunnukseen, omaan autoon ja jokanaisen oikeuteen lomailla Balilla ja shoppailla Barcelonassa. Yksityisautoilun tekijä rajoittaa minimiin ja kieltää lentoliikenteen kokonaan. Tilalle tunninjunat ja isot bussit, sähköllä tietenkin.

Entä sitten Lufthansan tuhannet virkailijat ja työntekijät lennoilla ja Aeroporteilla? Maatalous, elinehtomme, tarvitsee kaikki vapautuvat kädet, kun tehomaataloudesta siirrytään luonnonmukaiseen viljelyyn ja siihen kelpaamattomilla laidunmailla hoidetaan radikaalisti vähennettävää karjaa, sehän on suurin metaanin päästäjä ilmakehään. Siipien sankari pellolla ja ex-lentoemo karjankaitsijana on mainio paradoksi.

Nämä pakot ovat niin epämiellyttäviä – kuten kaikki kivan ottaminen pois kansalaisilta, joiden päätehtävä on kuluttaminen – että kaikki puolueet vasemmistosta vihreiden kautta konservatiiveihin varovat hiiskahtamastakaan siitä. Vaikka vihreys on syntynyt vaihtoehtoliikkeistä ympäristön ja luonnon puolesta, sen yleispuolueistuminen on karsinut kaiken sensuuntaisen, paitsi sen minkä äänestäjät ja pääomapiirit voivat niellä. Ruokalistalla ovat vain Green New Deal, ”vihreä energia” ja sähköautot.

Suuren remontin vastineeksi saamme hyvän elämän, kirjoittaja vakuuttaa: tavaran kasaamisen sijasta puhtaan omantunnon. Viehättävyydestään huolimatta Ulrike Herrmannin teoksen ongelmana on päämaalin epäkonkreettisuus, eli miten tähän ”selviytymistalouteen” siirrytään. Sosialistisia malleja vastaan kirjoittaja asettaa Englannin sotatalouden 1940-45, eli valtiosäännellyn kapitalismin, eikä se paljon tavoitetta valaise.