Anu Kantolan ja kumppaneiden kirjan nimen sana ’kupla’ tarkoittaa ihmisten 2000-luvulla muodostamia ryhmiä ja luokkia, jotka eriytyneet niin kauas toisistaan, että elävät omissa kuplissaan ja ymmärtävät vain oman kuplansa väen kieltä. Ennen ryhmien ja luokkien välillä oli sentään joitain yhdistäviä lankoja tai nuoria, joita yhdessä vetää, vaikkakin usein eri suuntiin.

Kantola pyrki työryhmineen (Sanna Aaltonen, Lotta Haikkola, Lotta Junnilainen, Eeva Luhtakallio, Pauliina Patana, Joonas Timonen, Pekka Tuominen) sukeltamaan jokaiseen kuplaan haastattelemalla niiden jäseniä ja vertailemalla näiden kertomia syviä tarinoita keskenään.

Kahdeksan kuplan Suomi -kirjassa läpikäytävät ryhmät ovat ylhäältä alas seuraavat: globaalin talouden etujoukko hyvätuloiset, (konttorien) kunnollinen keskiluokka, solidaarisuuden selkäranka (paperi)työläiset, omilla jaloillaan seisovat sinnikkäät yrittäjät, yhteiskunnan jäseniksi pyrkivät maahanmuuttajat, muuttoliikkeiden ahdistamat maaseudun asukkaat, (palvelualojen) sinnittelevät pätkätyöläiset ja lähiöiden pienituloiset selviytymistaistelijat.

Hyvätuloisiin kuuluvat muun muassa erikoisasiantuntijat, professorit, asianajajat, ylilääkärit ja muut johtavassa asemassa olevat. Hyvätuloisten hyvinvointia kuitenkin syö kova kilpailu ja työtahti. Aamulla noustaan jo seitsemältä, ja yksi tähän kirjaan haastateltu valitti ajan puutetta heti haastattelun alussa. Selviytymiskeinona toimii itsehillintä ja -hallinta sekä positiivinen ja rento elämänasenne.

Keskiluokka pärjää kunnollisuudellaan ja tunnollisuudellaan, mutta sitä repivät eri puolilta tulevat ristiriitaiset vaatimukset. Onhan se kaiken keskellä. Putoaminen alemmas hierarkian portailta on keskiluokan suurin pelko.

Kirjassa ei tuohon liittyen huomata, että keskiluokka aikoinaan suosi fasismia ja natsismia turvantuojina enemmän kuin ylä- tai alaluokka: ylhäällä oleva uskoo siellä myös pysyvänsä, alhaalla ole tietää olevansa jo pohjalla. Mutta keskiluokka pyrkii koko ajan ylös ja samalla pelkää putoavansa alas – ja tämä ristiriita ajaa sen etsimään turvaa nationalistisista ääriaatteista.

KIRJAAN HAASATELLUISTA paperityöläisistä ainakin vanhempi sukupolvi kokee, että tehdastyö on enemmän kuin keino ansaita elantonsa. Heille tehdas, työ, sukulaisuus, ystävyyssuhteet ja kotiseutu nivoituvat yhteen isoksi kokonaisuudeksi. Ja vaikka muuttuva globaali markkinatalous on pirstomassa tehdastyötäkin, vahva me-henki kannattelee vielä paperityöläisiäkin. Tehtaiden katoaminen herättää pettymyksen tunteita ja nakertaa luottamusta.

Solidaarisuutta pitää yllä myös vuonna 1906 perustettu Paperiliitto, joka kokoaa yhteen kaikki paperi- ja puumassateollisuudessa tai paperinjalostuksessa työskentelevät.

Samoin maaseudun väki samastuu vahvasti kotipaikkaansa, jossa ovat syntyneet ja eläneet. He ovat kuitenkin huonoimmassa asemassa, koska maaseutu autioituu ja vanhat hyvät ajat elävät kohta enää vain muistoissa. Hyvääkin vielä löytyy: kaupungeissa ihmiset elävät yksin ja eristyksissä, mutta maalla yhteisöllisyys vielä elää.

Ehkä yksinäisempiä ovat yrittäjät. Toisaalta heitä pidetään uusien urien avaajina maailmassa, jossa vanhat tuotantotavat ovat jäämässä historiaan. Yrittäjille työ ei olekaan vain leivän hankkimista, vaan tapa tehdä asioita ja monet ankkuroivat identiteettinsä omaan pieneen firmaansa. Itsenäisyys ja vapaus ovat ne tekijät, jotka saavat yrittäjät ryhtymään tähän epävarmaan työhön.

Myös monet maahanmuuttajat toimivat yrittäjinä. He saapuvat Suomeen, koska hyvinvointivaltio tarjoaa turvallisen ympäristön asua ja tehdä työtä. Joskin suuri osa joutui hanttihommiin, ja yrittäminen on ainoa keino taata parempi tulotaso. Paradoksaalisesti yrittäjä-maahanmuuttajat ja yrittäjät yleensäkin arvostelevat sosiaaliturvaa väärinkäyttäviä vapaamatkustajia – yrittäjät tuntevat tämän nahoissaan, koska he joutuvat maksamaan paljon veroja ottaen huomioon, että suuri osa heidän yrityksistään ovat pieniä.

Pätkätyöläiset ja prekaatti on kirjava joukko, johon mahtuu niin duunareita kuin korkeasti koulutettuja. Suurin osa on palvelualoilla, siivoojina ja ravintoloissa. Ura koostuu pätkistä, joista ei synny selkeää urapolkua. Oikeuksia on tietysti vaikea vaatia kun työpaikat vaihtuvat tavan takaa – osaksi siksi että oikeuksien puutumisen takia on pakko vaihtaa, jos työnantaja on hankala. Hyvinvointivaltio ei monien mukaan tarjoa pätkätyöläisille tukea, koska hyvinvointivaltio perustuu vakituisiin työsuhteisiin.

Tästä ei ole iso pudotus pohjalle, eli lähiöiden pienituloisiin. He kokevat pudonneensa kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle.

Tämä joukko ei juuri äänestä; monille äänestämättä jättäminen on suorastaan ylpeyden aihe. Sosiaaliturvankin hakeminen ja siihen liittyvä byrokraattinen myllytys on heidän mielestään lähinnä tapa nöyryyttää nöyryytettyjä.

YKSI ASIA eli kiristyvä ruuvi kuitenkin yhdistää kirjan kaikkia kuplia, ja melkein kaikkia hyvinvointivaltio. Edellinen tarkoittaa vaatimusten tiukentumista niin työssä kuin vapaa-ajallakin, miltä eivät välty hyvätuloisetkaan, joita kovat vaatimukset ehkä rassaavat eniten.

Hyvinvointivaltion takaamaa turvaa taas arvostavat niin keskiluokka kuin hyvätuloisetkin, ovathan monet heistä päässeet pitkälle esimerkiksi ilmaisen koulutuksen ansiosta. Tosin sosiaaliturvaa väärinkäyttävät vapaamatkustajat saavat tuomion kaikilta. Kirjan mukaan ainoastaan promille, eli huipputuloiset, jotka tienaavat enemmän sijoittamalla ja perimällä kuin omilla henkisillä ansioillaan tai kättensä työllä, pitävät hyvinvointivaltiota lähinnä isona rahareikänä.

Kantolan kirja ei juuri kurkota tulevaisuuteen. Mikä on luokkien ja hyvinvointivaltion tulevaisuus, se näyttää entistä hahmottomammalta. Eräs haastateltavista toteaa, että ”minulle Suomi merkitsee kotia, turvaa, rauhaa, demokratiaa ja vapautta. Jos joku näistä ei toteudu tarpeeksi hyvin, meillä on etuoikeus ilmaista mielipiteemme.” Ja jatkaa olevansa todella kiitollinen siitä, ettei hänen tarvitse pelätä, että joutuisi heräämään pomminsirpaleiden keskellä tai miettimään, joutuuko pakenemaan vieraaseen maahan. Mutta kuinka kauan tätäkään iloa enää kestää?