Vuonna 1989 alun perin julkaistu Vastarinnan melankolia – Krasznahorkain toinen romaani Saatanatangon jälkeen – vaikuttaa kertovan vallankumouksesta ja maailmanlopusta, joskin sen abstrakti sisältö avaa mahdollisuuksia eri tulkinnoille.Ollaan syrjäisessä unkarilaisessa maaseutukaupungissa. Pitäjään saapuva sirkus, vetonaulanaan maailman suurin sinivalas, osoittautuu ongelmien aiheuttajaksi ja pitkään jatkuneen tyytymättömyyden laukaisijaksi.

Eletetään lopun aikoja, kenties kommunismin romahtamisen päiviä. Krasznahorkain taipumus kryptiseen synkistelyyn ei tälläkään kertaa todennäköisesti miellytä kaikkia, mutta Vastarinnan melankoliaan upotettu yhteiskunnallinen sanoma, muistutus poliittisten utopioiden vahingollisuudesta, on tärkeä. Onkin erinomaista, että tämäkin teos on viimein saatavilla suomeksi.

Ihmiskunta viimeisellä tuomiolla

Krasznahorkain tajunnanvirtamaiset lauseet, joissa paljastetaan hahmojen sekavia ajatuksia, ovat pitkiä, katkonaisia ja nautinnollisia, eräänlaista hallittua kaaosta. Tarr on poiminut niistä elokuviinsa olennaisen. Vastarinnan melankolia -romaanissa kehämäinen pyörittely ja maaninen päättely vuorottelevat. Eräs fatalistisista henkilöistä väittää tietävänsä, että kaikki ajattelu on turhaa, johtaahan se ”joko estottomaan illuusioon tai tarpeettomaan depressioon”. (s. 224)

Vastarinnan melankolian katkeroituneilla hahmoilla ei ole toisiinsa kuin pinnallisia, hyväksikäyttöön perustuvia suhteita. Erikoisen poikkeuksen muodostaa nuori postinkantaja Valuska, joka tuntee syvää yhteyttä kosmokseen ja on naiivissa uteliaisuudessaan kuin lapsi tai taiteilija. Juuri hän toimii kirjan apokalyptisten tapahtumien eräänä päätodistajana. Hänet pakotetaan ymmärtämään kantapään kautta, että maailmanloppu ei ole vasta tulossa, vaan se on jo tapahtunut.

Tuo voi kuulostaa varsin masentavalta, mutta vaikka Krasznahorkai on mitä vakavimmin otettava kirjailija, on hänellä samalla silmää mustalle huumorille. Hän jaksaa naureskella ihmisten loputtomalle typeryydelle, kuten onnettoman avioliittonsa katkeroittaman naisen aivoituksille: ”Kun hän ajatteli tuota kaikkea ja muisti menneiden vuosien loputtomat nöyryytykset, hänen teki mieli antaa mennä ja pilkkoa tuo röyhkeä mies retkikirveellä sänkynsä pohjalle, mutta nimenomaan sitä hän ei voinut itselleen sallia, olihan selvää, ettei kaupunki ollut valloitettavissa ilman Eszteriä, sillä suunnitteli hän mitä tahansa, Eszter osui eteen joka käänteessä.” (s. 51)

Dynamomaisen rouva Eszterin juonittelut vievät tarinaa eteenpäin. Tuloksena on Samuel Beckettin ja Thomas Bernhardin tapaista tragikomiikkaa, jossa yksinkertaisinkin arkinen toimenpide vaatii suorastaan herkulesmaista ponnistelua. Pitkät lauseet, kappalettomuus ja pakkomielteisyys johtavat toistuvastisiihen, ettäKrasznahorkain teksti muuttuujankkaukseksi, joka voisi jatkua vaikka tuhat sivua. Bernhardin ja Krasznahorkain lukeminen ei olekaan tästä syystä ainatäysin nautinnollista.

Julma ja raaka elämä

Jossain määrin nihilistisestä Vastarinnan melankoliasta ei välity luottamus ihmisiin, politiikkaan, uskontoon tai mihinkään muuhunkaan. Taivasta tai helvettiä ei enää ole, joten kaikki käy. Ihmiset muistuttavat enemmän haamuja kuin lihallisia olentoja ja arvostavat perusasioita vasta niiden kadottua. Maailma on tullut hulluksi ja pálinka-viina maistuu ymmärrettävästi useammallekin.

Krasznahorkai ei heristele oppimestarimaisesti sormeaan, mutta antaa ymmärtää, että syyllinen rappioon ja väkivaltaan löytyy yhteisöstä kokonaisuutena. Vastarinnan melankoliassa vain viheliäisimmät pärjäävät. Hyvät ihmiset menettävät sielunsa välinpitämättömyyteensä ja kuolevat. Tämän valtakunnan suuruuteen – menneeseen, nykyiseen tai tulevaan – on mahdotonta uskoa.

En ole aivan samaa mieltä kirjailijan kanssa romaanin lopun Johtopäätös-osan välttämättömyydestä. Siinä selitetään kärsivällisesti ja ruumiinavaustyyppisesti, mitä hahmoille ja kaupungille itsetuhon jälkeen tapahtui. Mysteeri olisi ehkä ollut parempi jättää avoimemmaksi.

Krasznahorkai ei usko onnellisiin loppuihin, eikä sellainen edes olisi perusteltu. Hän kirjoittaa nimellisesti Unkarista, sen kansalaisten epätoivoa kuvaten, mutta hänen sanomansa on yleismaailmallinen. Vastarinnan melankolia ei ole aivan niin ikään lopun ajoista kertovan Saatanatangon veroinen mestariteos, mutta valkonkankaalla molemmat toimivat hienosti.