Melender kiinnittää Ihmisen näköinen -esseekirjassaan heti kättelyssä huomiota siihen, ettei 2020-luvun sekoilu ole uusi ilmiö, vaan juontaa juurensa kylmän sodan aikoihin. Silloinkin peloteltiin maailmanlopulla, ellemme ryhdy välittömiin, kenties väkivaltaisiin toimiin elämäntapamme pelastamiseksi.

Melenderillä on sana hallussa. Hän on etevimmillään kirja-arvostelijana ja kolumnistina, joten ei ihme, että hänen esseensäkin ovat journalistisen napakoita. Niissä ei lätistä turhia: ”Minäkin olen kirjoittajana lyhyiden ryöppyjen mies.” (s. 142)

Samaan aikaan hän on älykkö, joka tietää sivistyssanat, eikä epäröi käyttää niitä. Höyryämisen, akateemisuuden ja lukeneisuuden yhdistelmä tekee hänestä kiinnostavan myös esseistinä. Hän on mahdollisesti turhan tosissaan, mutta ei kadota huumorintajuaan. Niinpä hän kertoo äidinpuoleisen isoäitinsä kuvailleen keskustan puoluejohtaja Paavo Väyrystä aikoinaan maailman viisaimmaksi mieheksi.

Oi aikoja, ei tapoja, huokailtiin jo antiikin Roomassa, ja Melender on samoilla linjoilla moukaroidessaan teoksessaan muun muassa kulutusyhteiskuntaa ja markkinataloutta. Hän ajattelee syvällisesti. Hänen kanssaan ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta hänen argumenttiensa, jotka perustuvat sekä omakohtaisiin kokemuksiin että laajaan lukeneisuuteen, perusteellisuutta on vaikea kiistää.

Melenderin ystävät eivät löydä Ihmisen näköisestä paljoa uutta. Kritiikin, kuten kahleettoman kapitalismin, ja intoilun, kuten kulttuuripessimisti Gustave Flaubertin kirjoitusten, kohteet ovat pysyneet pitkälti muuttumattomina. Tiikeri Melender ei pääse juovistaan, mutta ei se mitään, sillä hänen analyysinsä maailman tilasta ovat edelleen loistavia: ”Ennen köyhät raatoivat itsensä näännyksiin, mutta yläluokka vietti joutilasta elämää taiteiden ja turmelusten parissa. Nykyään rikkaat paiskivat töitä kellon ympäri köyhien kärsiessä toimettomuudesta. Uudella ylhäisöllä on rahaa, mutta ei vapaa-aikaa, kun taas uudella alhaisolla on vapaa-aikaa, mutta ei rahaa.”

Kuten Flaubert 1800-luvulla, Melender huomaa kannattavansa nostalgiaa muiden puhuessa edistyksestä ja edistystä muiden suosiessa nostalgiaa. Melenderin kaltaiset vastarannan kiisket ovat usein myötäilijöitä vetoavampia kirjailijoita.

Joitakin voi häiritä Melenderin turvautuminen enemmän lähdemateriaaliinsa kuin itsenäiseen ajatteluun. Hän käsittelee Huijarin nahoissa -esseessä huijarisyndroomaansa, josta ovat kärsineet monet kirjailijat, jopa Nobel-palkittu Albert Camus. Melender ei nosta itseään Camus’n tasolle, vaan piiloutuu vähän ranskalaisen ja muiden arvovaltaisten kollegoittensa taakse. Toisaalta metodi johdattaa lisäluettavan äärelle ja asettaa Melenderin esseet osaksi maailmankirjallista keskustelua.

Hän korostaa teosta, ei itseään. Ei ihme, ettei hän viihdy nykyajassa, jossa jopa monet kirjakritiikit keskittyvät henkilöön, eivät varsinaiseen tekstiin. Olemme kenties palanneet romanttisiin myytteihin ainutlaatuisista taiteilijaneroista. Heidän taiteellaan ei tosin ole enää niin väliä.

MELENDERIN LAKONINEN huumori naurattaa. Hän ei ole sen viljelijänä samanlainen mestari kuin vaikkapa porilainen kyynikko Juha Seppälä, mutta vantaalainen tekee parhaansa: ”Kirjailija ei tarvitse inspiraatiota, vaan rutiineja niin kuin lemmikkieläimet ja vanhukset.” (s. 134)

Erityisen ihailtavaa on sen sijaan Melenderin totalitarismin vastaisuus. Se on johdonmukaista, vaan ei mustavalkoista, mistä syystä hän pystyy ymmärtämään esimerkiksi fasismiin hurahtaneita Knut Hamsunia ja Louis-Ferdinand Célineä. Näiden kirjailijoiden arvot eivät kestä tarkempaa tarkastelua, mutta niiden höyrypäisyyden ei pitäisi täysin estää meitä arvostamasta heitä prosaisteina. Kuten Melender kirjoittaa: ”Minun kaltaiselleni ihmiselle, joka on kasvanut liberaalien ja humanististen arvojen kyllästämässä maailmassa, tekee hyvää lukea välillä Célinen, Hamsunin, [Pentti] Linkolan ja [Peter] Handken kaltaisia yöpuolen kirjailijoita, jotka hyökkäävät näitä arvoja vastaan.”

Melenderin tulkinnat Yhdysvaltojen plutokratiasta ja Venäjän imperialismista osoittautuvat synkemmiksi kuin rauhallisella Anna-Sofia Bernerillä (10 haavaa Amerikan sydämessä) tai jopa Mihail Šiškinillä (Sota vai rauha). Politiikkaa analysoidessaan Melender on heikommilla jäillä kuin kirjoittaessaan kulttuurista, mutta hänen yleistietonsa ovat silti syvät.. Ihmisen näköisen sopivan kitkerää, ja yleissivistävää esseistiikkaa suositteleekin mielellään.