Uskonnon merkittävä rooli konfliktissa on jäänyt maallistuneissa länsimaissa kuitenkin varsin vähälle huomiolle. Itä-Suomen yliopiston tutkijana toimivan Heta Hurskaisen ja dosentti Teuvo Laitilan juuri ilmestynyt uskonnon merkitystä Ukrainan ja Venäjän suhteissa käsittelevä teos avaa tässä uusia näkökulmia suomalaisille lukijoille. Ortodoksinen uskonto on keskeinen elementti, kun määritellään Ukrainan ja Venäjän suhdetta. Siinä missä venäläinen osapuoli korostaa yhteistä historiaa, ukrainalaiset nostavat esille eroja.

Hurskaisen ja Laitilan teos osoittaa, ettei kirkkopolitiikka ole irrallinen, vaan hyvin keskeinen osa konfliktia, jossa niin valtiot kuin kirkotkin koittavat vahvistaa asemaansa.

VENÄLÄISEN AJATTELUN mukaan Kiovan Rusin joukkokasteesta vuonna 988 sai alkunsa venäläinen valtio, kansa ja ortodoksisuus. Tätä tulkintaa ei häiritse se, että Kiovan Rus oli monikansallinen valtioliittouma tai että monet sen pohjalta syntyneiden valtioiden kansalaiset eivät mieltäneet itseään venäläisiksi. Tästä huolimatta Venäjällä nähdään, että juuri Rusin kaste Kiovassa on mystisen venäläisen henkisyyden alkuhetki, joka edelleen yhdistää ortodoksit Moskovan alaisuuteen.

Neuvosto-aika sekä erotti että vahvisti käsitystä ukrainalaisista ja venäläisistä samana kansana. Vaikka Neuvostoliitto oli virallisesti ateistinen valtio, sen johto sekaantui myös kirkkopolitiikkaan. Neuvostovallan aikana Moskovan patriarkaatti pyrki yhdenmukaistamaan Ukrainaa lähemmäs venäläistä käsitystä ortodoksisuudesta ja tuki näin hallituksen tavoitetta sulauttaa suuren maan eri kansallisuudet yhdeksi neuvostokansaksi. Ukrainassa heränneet pyrkimykset perustaa oma Moskovasta erillinen ortodoksinen kirkko osoittivat laajempaa halua rakentaa omaa kansallisuutta ja tehdä oma identiteetti näkyväksi.

Ukraina on meidän! -teos keskittyy erityisesti Neuvostoliiton kaatumisen jälkeisiin kirkkokiistoihin, jotka ovat vahvistaneet nationalismia molemmissa maissa. Ukraina on itsenäistymisestään 1991 hakenut suhdettaan Venäjään niin poliittisessa kuin kirkollisessakin mielessä. Välillä on otettu etäisyyttä ja taas lähennytty aina Maidanin vallankumoukseen 2014 saakka, jolloin tasapainoilulle pantiin piste. Kirkollisella saralla kehitys johti vuonna 2018 Kiovan patriarkaatin ja Ukrainan itsenäisen (autokefaalisen) kirkon yhdistymiseen Ukrainan Ortodoksiseksi kirkoksi.

VENÄJÄN ORTODOKSISELLE kirkolle Maidan oli vedenjakaja, jonka jälkeen Moskovan patriarkaatti ei voinut enää puhua sen johtamasta yhtenäisestä ”venäläisestä maailmasta”, jossa venäläiset, ukrainalaiset, valkovenäläiset ja moldovalaiset muodostivat yhtenäisen uskontoon ja kansallisuuteen perustuvan kokonaisuuden. Maidanilla noustiin Moskovan poliittista ja kulttuurillista valtaa vastaan ja haluttiin siitä irti. Ukrainan ortodoksisesta kirkosta tuli osa uuden kansalaisyhteiskunnan rakentamista ja venäläisen vaikutuksen vastustamista. Maidanin jälkeisessä Ukrainassa poliittinen järjestelmä otti ylipäätään enemmän etäisyyttä uskonnolliseen valtaan, kun mihin Putinin Venäjällä on totuttu. Voidaankin kysyä, kuinka suuri lopulta on Venäjän ortodoksisen kirkon johdon rooli Ukrainan sodan taustalla. Onko se aseiden siunaajan sijaan se, kenen toiveesta Putin aloitti hyökkäyksen helmikuussa 2022?

Hurskaisen ja Laitilan kirja on mielenkiintoinen, mutta paikoitellen hieman vaikealukuinen sellaiselle, joka ei ennestään tunne teemaa syvällisesti. Teos sopiikin ehkä parhaiten lisätiedoksi Ukrainan tematiikkaan jo aiemmin perusteellisemmin perehtyneelle.