Eskelinen moukaroi jo edellisessä kirjassaan Raukoilla rajoilla – Suomalaisen proosakirjallisuuden historiaa (2016) meikäläistä fiktiota, mutta tällä kertaa näkökulma on laajempi. Pääpaino on kaikessa kirjallisuudessa, mutta muuhunkin kulttuuriin, kuten teatteriin ja videopeleihin, viitataan.

Kolmen kehän sirkus on Eskelisen neljäs esseekokoelma, ja toinen pelkästään hänen kirjoittamansa. Aiemmat ovat yhdessä Jälkisanat/Sianhoito-opas (1987), Digitaalinen avaruus (1997) ja Haavikko 2001 (2001). Tuoreimmassa teoksessa on mukana sekä esimerkiksi kirjallisuuslehdissä jo ilmestyneitä tekstejä että kokonaan uusia aivoituksia.

Aiheita ovat tällä kertaa muun muassa vaihtoehtoinen kirjallisuushistoria, Leevi Lehdon Ulysses-suomennos ja ranskalainen Oulipo-kirjallisuusliike. Sisältö on kirjavaa ja poleemista, sekä vihan että uteliaisuuden merkitsemää. Eskelinen intoilee kirjallisuudesta, mutta hyökkää sen tylsiä ilmenemismuotoja ja hyvä veli -verkostoja vastaan pitäen niitä näännyttävinä koko kulttuurille.

Kolmen kehän sirkus on kehämäinen, toisteinen ja runsas, kuten lajityypille sopii. Sen kirjoitustyyli on kylläkin enemmän piristäviä aineita nauttineen tutkijan kuin pidäkkeettömän esseistin näköistä, mistä syystä tutkimukseen tottumattomat ovat Kolmen kehän sirkuksen kanssa kovilla. Se onkin suunnattu kirjallisuus- ja teoriafriikeille, jotka haluavat tietää kaiken.

Eskelisen mielestä liian realistinen lukutapa ja nationalistinen paatos ovat eräitä keskeisiä asioita, joita korostaessaan maamme kirjallisuus on mennyt metsään. Olemme suosineet yksinkertaistuksia ja yhtenäisyyskulttuuria kansainvälisyyden ja kokeilevuuden sijaan.

Vikaa ja virheiden tekijöitä löytyy ulkomailtakin, mutta Kolmen kehän sirkus keskittyy meikäläisen sanataiteen ruotimiseen, onhan se esseistille tutuinta ja tärkeintä. Eskelisen kiihkeydestä on vaikea olla innostumatta. Hänen perehtyneisyytensä on sekä huomattavaa että kunnioitettavaa. Hän vyöryttää johtopäätöksiään: ”Diversiteetillä on ilmeinen yhteys ihmisoikeuksiin ja sananvapauteen ja siten syrjinnän ja sensuurin historiaan. Kanonisoidun realismin (Alho; Canth; Järnefelt; Pakkala) nousukausi hiipuu 1890-luvun puolivälissä enimmäkseen poliittisista syistä eli kansallismielisenä reaktiona venäläistämistoimiin” ja niin edelleen, lukijan valaistumiseen tai väsymiseen asti.

Eskelisellä tuntuu edelleen olevan tarve olla oikeassa ja päteä. Hän ei esimerkiksi pidä suomalaista kirjallisuuskritiikkiä, ennen tai nyt, suuressa arvossa. Hänen mielestään Tuomas Anhava käsitti modernismin väärin, Pekka Tarkka oli vallanhimoinen puupää, eivätkä tämän päivän arvostelijatkaan tiedä mistään mitään. Hourailevat tollot ovat Eskelisen mukaan pilanneet niin kritiikin, tutkimuksen kuin itse kirjallisuudenkin.

Vanhojen vihollisten Eskelisen ja Tarkan taistelu jatkuu Kolmen kehän sirkuksessa raakana. Edellinen esimerkiksi vaatii jälkimmäiselle myönnetyn tohtorinarvon perumista siksi, että sen myönsivät Tarkan kaverit. Tarkkaa käsitellessään Eskelisen sanailu muuttuu erityisen ilkeäksi, mutta osansa saavat jotkut ulkomaalaisetkin: ”[Alan] Kirbyä lukiessa tulee etsineeksi syytä hänen surkuteltavuudelleen; ehkä hän onkin käyttöikänsä lopussa oleva androidi, jolle silmien liikuttaminen, sivun kääntäminen ja mentaalinen prosessointi on aivan liian vaativaa puuhaa.” (s. 282)

Huvittavaa, kieltämättä, mutta myös ylimitoitettua. Vauhtiin päästyään Eskelinen ei osaa harkita ja pysähtyä, mutta se tuskin tulee hänen lukijoilleen yllätyksenä. Elämme toki sen verran älyttömiä aikoja, että joitakin tunteellisia ilmiöitä, kuten poliittista populismia, on ehkä turhakin yrittää liikaa älyllistää. On syytä vastustaa aggressiivisesti todellisuutta, jossa välitön tunnistaminen, helppo haltuunotto ja yksinkertaisen tunnereaktion korostaminen, Eskelisen inhoamat asiat, ovat nousseet tärkeiksi. Niiden kautta päädymme helpostimainosten ja pahansuopien poliittisten liikkeiden pompoteltaviksi.

Kirjoittajana tuhoutuvassa maailmassa

Eskelisen julistusta ja tutkimusta yhdistävä reipas tekstisopiiparemminsosiaalisen median 2020-luvulle kuin sanomalehtien 1980-luvulle. Silloinhan hänen yhdessä toisen rääväsuun Jyrki Lehtolan kanssa kirjoittama Jälkisanat/Sianhoito-opas loukkasi monia verisesti ilmoitettaessaan, että suomalainen kulttuurielämä on ajautunut kuolioon.

Eskelinen on edelleen ”kokeellisen” ja ”vaikean” kirjallisuuden puolella ”helppoa” ja ”realistista” kirjallisuutta vastaan. Lainausmerkit siksi, että hän ei usko näin yksinkertaisiin jaotteluihin ja vaatii lopulta oikeastaan vain suurempaa kirjallista rikkautta, ei ”helpon” ja ”realistisen” kirjallisuuden työntämistä silppuriin.

Hänellä on siis sydän paikallaan. Kaikesta valituksestaan huolimatta hän uskoo yhä kirjallisuuteen, ”sillä tuhoutuvassa multimodernistisessa maailmassa paikallaan voi pysyä kulkemalla eteenpäin taaksepäin. Down is thenewup.” (s. 297)