Katolisen kirkon paavi Franciscus kävi toukokuussa 2022 Venäjän ortodoksisen kirkon johtajan patriarkka Kirillin kanssa keskustelun verkkoviestintäohjelma Zoomin välityksellä Ukrainan sodasta. Kirill luki Franciscukselle suoraan paperista perustelut sille, miksi Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli oikeutettu. Patriarkan mukaan Venäjän oli ollut pakko tarttua aseisiin, sillä Ukrainan venäjänkielisiä vainottiin ja laajentuva Nato uhkasi Venäjän rajoja.

Epäuskoisena kuunnellut paavi totesi: “Veli, me emme ole valtion pappeja. Emme voi käyttää politiikan kieltä vaan Jeesuksen kieltä. Olemme saman Jumalan pyhän kansan paimenia. Tämän vuoksi meidän on etsittävä rauhan teitä ampumisen lopettamiseksi.” Varovaisuudesta tuomita Venäjän toimet Ukrainassa syytetty Franciscus meni vielä pidemmälle ja totesi: “Patriarkka ei voi muuttua Putinin alttaripojaksi”.

Kuten paavi Franciscus varmasti oppineena teologina tiesi, Venäjällä kirkon johtajat ovat olleet aina valtion palvelijoita. Yhteistyö oli elinehto jopa niinä neuvostovallan vuosina, jolloin kommunistit pyrkivät tuhoamaan uskonnot ateistisen valtioideologian nimissä.

Arkkipiispa Tapio Luoman erityisavustajana työskentelevän Juha Meriläisen kirjassa kerrotaan, kuinka uskonon hävittämään pyrkineen Neuvostoliiton perilliset ovat Putinin Venäjällä rakentaneet identiteettiään uskonnollisella traditiolla. Hartaana ortodoksina Venäjän valtionmediassa esitetty presidentti Vladimir Putin on perustellut keväällä 2020 aloittamaansa, ”sotilaalliseksi eritysoperaatioksi” kutsumaansa hyökkäyssotaa Venäjän ja Ukrainan yhteisellä uskonnolla ja historialla. Kaksi viikkoa sodan alun jälkeen Kirill järkytti maailmaa saarnallaan, jossa hän antoi täyden tukensa sodalle, jonka symboleina olivat “homoparaatit”. Monet ortodoksiset teologit ympäri maailmaan tuomitsivat Kirillin puheet harhaopiksi, vaikka patriarkalla oli myös ymmärtäjiä globaalissa etelässä, jossa puheet perinteisistä perhearvoista herättävät helpommin vastakaikua.

MERILÄISEN TEOKSESSA sivutaan myös Suomen luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon suhteita. Niissä on nähtävissä rinnakkaisuus Suomen valtiovallan kanssa. Molemmat näkivät pitkään, että on parempi yrittää vaikeuksista huolimatta ylläpitää dialogia Moskovan suuntaan. Kekkosen idänpolitiikan hengessä luterilainen kirkko aloitti vuonna 1970 teologiset oppikeskustelut Venäjän ortodoksien kanssa.

Kohtaamisia jatkettiin aina Kari Mäkisen arkkipiispakaudelle vuoteen 2014, jolloin Kirill keskeytti ne. Syyksi ilmoitettiin se, että Mäkinen oli pyytänyt anteeksi tapaa, jolla kirkko oli kohdellut seksuaalivähemmistöjä.

Kun Mäkinen jäi eläkkeelle 2018, venäläiset halusivat jatkaa keskustelua. Turkuun kaavailtiin keväälle 2020 suomalaisvenäläisen dialogin 50-vuotisseminaaria, joka peruttiin koronan takia. Näistä suhteiden viimeisistä vaiheista voisi olla Meriläisen tutkimuksessa vähän enemmän tietoa, että mihin esimerkiksi juhlaseminaarilla vielä kolme vuotta sitten pyrittiin. Nämä oppikeskustelut kokonaisuutena olisivat aihe, jota olisi hyvä historiantutkimuksen metodein puolen vuosisadan ajalta tarkastella.

Patriarkka Kirilin annettua varauksettoman tukensa Venäjän hyökkäykselle Ukrainaan keväällä 2022 arkkipiispa Luoma ilmoitti, että Suomen luterilaisen kirkon suhteet Moskovaan on jäädytetty. Tämä osuu samaan aikaan, kun Suomen valtionjohdon yhteydenpito Venäjän hallintoon loppui. Presidentti Sauli Niinistöä lainaten maskit oli nyt riisuttu ja sodan kylmät kasvot näkyivät.

Juha Meriläisen teos sopii luettavaksi niille, jotka haluavat pintaa syvemmältä ymmärtää tekijöitä, jotka ovat Venäjän Ukrainan aloittaman hyökkäyksen takana. Se, missä määrin uskonto on syy ja missä määrin savuverho Putinin tavalle kohdella Ukrainaa, jää nyt avoimeksi kysymykseksi, koska emme tiedä, mitä diktaattori oikeasti ajattelee.