Matti Klinge on nimi, joka jakaa kansan karkeasti kolmia: (1) en ole kuullutkaan. (2) Eikös se ollut vähän diiva? (3) Aikakautemme tärkein intellektuelli. Niillä jotka itse haluavat kuulua älymystöön, on hänestä monenlaisia käsityksiä.

Kansalliskirjaston johtaja emeritus Kai Ekholm on aineiston runsauteen nähden ennätysajassa laatinut Klingen (1936-2023) elämäkerran. Se ei ole mikään ylistyslaulu, vaan kohteen runsaat ansiot tunnustaen kriittinen esitys miehestä, joka loistavan alun ja pitkän vuoritaipaleen jälkeen hakautui Vladimir Putinin suomalaiseksi hovilaulajaksi.

EKHOLM ON valinnut käänteisen biografian mallin: kuoleman 5.3.1923, kollektiivisen surutyön ja arviot, vasta sitten nuorukaisen alkutaipaleelle. Muistoseminaari meni pilalle, kun opiskelijat möykkäsivät yliopiston vanhan puolen aulassa Orpon hallituksen leikkauksia vastaan. Mikäli Klinge seurasi tapahtumaa, se oli hänestä plebeijistä, oli hän sentään varsin ansioitunut akateeminen.

Klingen tie oli alusta viitoitettu: keisarilliseen yliopistoon ja historian pariin. Työhuoneessa oli ankaran Nikolai I:n eikä laupiaan Aleksanteri II:n, jota saattaa ihailla Senaatintorilla. Nämä mieltymykset viitoittivat hänen polkunsa: se oli esivallalle kuuliaisen valtiointellektuellin ura. Vaikka Klinge rakasti Ranskaa ja opettikin Sorbonnessa, hän ei ollut riippumaton älymystöläinen, mikä on todellisen intellon merkki. Hän ”halusi edustaa ranskalaista älymystöä”, mutta kansallisen yhdenmukaistamisen ihanteensa takia ei sitä ollut. Intello protestoi ja osoittaa vaihtoehtoja.

Ekholm ei riittävän tarkasti erottele sivistyneistöä ja älymystöä. Edellistä on jokainen opettaja ja insinööri, jälkimmäistä vain kerrostuman ohut kärki. Muutenkin on pientä staaplausta: AKS ei perustanut Suomalaista Suomea, vaan siitä eronneet kärkeläiset, kuten Martti Haavio ja Urho Kekkonen.

POLIITTISESTI KLINGEN tie on kiintoisa. Hänen lojaaliutensa vallalle teki hänestä Kekkosen kannattajan. Silti hän mainosti olevansa radikaali ranskalaiseen tapaan, mikä on vastoin valtiointellektuellin ideaa, tuli 60-luvulla epäillyksi kommunistiksi ja päätyi putinistiksi. Ekholmin mukaan hän torjui sosialidemokraatit, vaikka kannatti puolueen presidenttejä Mauno Koivistosta Tarja Haloseen ollen aina valtiolojaali, mikäli näki Paasikiven linjan jatkuvan. Putinin tekojen hyväksyminen on ongelmallisempaa, mutta johdonmukaista. Kriiseissä tarvitsemme monarkkeja, hän julisti, ja sai 2013 voimamieheltä Ystävyyden kunniamerkin.

Klinge hyväksyi Krimin kaappauksen 2014, koska sen liittäminen Ukrainaan 1954 oli ukrainalaissyntyisen neuvostojohtaja Nikita Hruštšovin virhe. Sodan alettuakaan helmikuussa 2022 emeritus ei perunut sanojaan. Näin hän päätyi hyödyllisten idioottien kategoriaan sotkeuduttuaan jo aiemmin Johan Bäckman -skandaaliin. Toisaalta miehelle oli lopulta samantekevää, mitä hänestä kirjoitetaan, kunhan on esillä. Se oli nuoruuden komppiksen Saarikosken periaate. Akateemikkoa hänestä ei koskaan tullut. Saatuaan 1975 ruotsinkielisen historiaprofessuurin hän suuntautui tilaustöihin haluten olla tiedejulkkis ja armoton tapaintuomari.

Asema hänellä toki oli runsaan tuotantonsa ja ahkeran lehtikirjoittelunsa takia. Kukaan ei häntä suoraan haastanut, koska juonikkaampaa ja pitkävihaisempaa peluria ei ylipistomaailmassa ollut. Hänen historiatuotantonsa on kaksijakoinen: on pysyviä klassikoita, kuten Ylioppilaskunnan historia, moniosainen yliopiston historia muiden kanssa, Vihan veljistä valtiososialismiin ja valaiseva Suomen sinivalkoiset värit. Toisaalta on sellaisia huteja kuin borsalinosta vedetty fantasia Muinaisuutemme merivallat.

Kisällityönsä tehtyään Klinge luopui historiantutkimuksessa välttämättömistä lähdeviitteistä alkaen piirrellä henkevän esseistisesti historian ääriviivoja. Tällöin hän menetti vakavasti otettavan historioitsijan maineen, mutta sai kiltaa laajemman lukijakunnan. Vähän ennen eläköitymistään hän alkoi julkaista päiväkirjojaan, kaikkiaan 23 nimikettä. Kun Otava väsyi niiden painamiseen, Siltala tuli hätiin julkaisten myös miehen kuusiosaiset muistelmat 2012-21.

OUTOUKSISTAAN HUOLIMATTA Klingessä oli erinomaisia ominaisuuksia. Tänä ryssävihan ja Venäjän kanssa yhteisen historiamme kieltämisen aikana on hyvä lukea hänen perusteellista todisteluaan jättinaapurin merkityksestä Suomen synnylle. Tässä hän kulkee Suurta linjaa Raoul Palmgrenin jäljissä. Toinen hyvä on hänen epäluulonsa Amerikkaa ja englannin kielen ylivaltaa kohtaan. Miehen käsitys, että hämärä kuva menneisyydestä vie identiteettikriisiin ja tulevaisuusharhaan, on varteenotettava.

Tekijä ei ainoana ilmaise kantojaan kohteesta. Hän on loppuun varannut 125 sivua muiden lausumille tästä ilmiöstä. Yli 500-sivuisen opuksen suljettuaan lukija voi kiitollisena katsoa ikkunasta nähden Klingen marssivan yksinään Senaatintorilla. Suurempiin mielenosoituksiin hän ei lähtenyt.