Lapsiperheen arjesta kertovan Salmenniemen romaanitrilogian päätösosa Valohammas tapahtuu kesällä ja on jo siksi tunnelmaltaan valoisampi kuin harmaat edeltäjänsä.

Salmenniemen (s. 1983) romaanit on tarkoitettu kaunistelemattomiksi kuvauksiksi lasten saamisesta ja kasvattamisesta tänään. Proosa ei ole inhorealistista, vaan tarkoituksellisen, jopa häiritsevän, banaalia. Kuten Valohampaan kertoja, menestynyt kirjailija Harry Salmenniemi, huomauttaa: ”Perhe-elämän kuvaukset ovat yleensä huonoja. Ne ovat rankkoja. Ne hakevat draamaa, vaikka niissä pitäisi hakea harmaan aluetta, toistuvuutta, tasapainoa. Perhe-elämä on paljon miellyttävämpää kuin kirjallisuuden ja elokuvien perusteella voisi luulla, paljon tasapainoisempaa.”

TRILOGIAN MAHDOLLINEN autofiktiivisyys jätetään lukijan pääteltäväksi. Valohammas jatkaa tavallisen jyväskyläläisen perheen tarinaa. Isä Harry ja äiti Maria kärsivät uupumuksesta, poika Joel kasvaa kovaa vauhtia ja tytär Emma on vielä sylivauva. He rakastavat toisiaan syvästi, mutta eivät tee asiasta numeroa.

Osastaan häkeltynyt Harry sinnittelee eteenpäin, vaikka tuntee olevansa ulkopuolinen, ikään kuin saatu ei kuuluisi hänelle. Läpikotaisin tuttua ympäristöäkin voi vierastaa: ”Seinissä oli valkoisen kontrastina vihreitä laattoja, jotka joku muu oli kauan aikaa sitten valinnut. Koti oli jonkun muun remontoima ja sisustama. Ei se haitannut. Koko maailma oli muiden tekemä. Muut olivat rakentaneet talot ja remontoineet kylpyhuoneet, keittiöt ja olohuoneet, joihin hän yritti sopeutua.” (s. 8)

Kieli on tutun täsmällistä ja korutonta kuin japanilaisessa modernismissa. Runollisille kuvailuille antaudutaan harvoin. Valohampaan päähahmo on tunnettu kirjailija, mutta nyt hän on lomalla ja pitää työtään käsittämättömänä. Miksi kukaan haluaisi käyttää aikaansa ja energiaansa ajatustensa merkitsemiseen ylös? Ja kuka muka voisi olla kiinnostunut niistä?

Kerronta vaihtelee ensimmäisen ja kolmannen persoonan välillä. Jälkimmäisessä Harry joutuu tai asettuu itsensä ulkopuolelle, kenties suojellakseen itseään. Hän ei ole enää yhtä ahdistunut kuin nuorempana: ”Minä olin aivan musertunut kun opiskelin, ja vielä pitkään sen jälkeen, ja nyt olen yhtäkkiä aivan tyytyväinen. Työnnän lastenvaunuja enkä ajattele kuolemaa vaan suunnittelen elämää.” (s. 48)

Harryn ja Marian maailma on mullistunut lasten saamisen jälkeen. He eivät enää matkustele kahdestaan Euroopassa, vaan omistautuvat lapsilleen. Käänne ei ole kuitenkaan katkeroittanut heitä, vaan kyseessä on vain iso, luonnollinen muutos. Toisin kuin lapsettomat ystävänsä, jotka juoksevat yhä epätoivoisesti elämysten perässä, Harry ja Maria ovat asettuneet aloilleen ja löytäneet siten onnen.

EHDOTTOMAMPI PUOLI Harrysta paljastuu Valohampaan keskivaiheen kirjailijakekkereillä, joissa hän juo itsensä pieneen humalaan ja esimerkiksi tuomitsee amerikkalaisen Paul Austerin romaanit. Tämä osuus Valohampaasta on onneksi melko lyhyt. Sen jälkeen Harry onnistuu taas arkisessa sankaruudessaan: ”Vaikka Joel on minussa koko ajan kiinni, vaikka leluja on lattialla, vaikka olen väsynyt ja kiirehdin koko ajan, vaikka minulla on koko ajan jotakin muuta mielessä, en silti kaadu.” (s. 119)

Rakkaus pitää pystyssä, mutta meno ei ole onneksi yhtä imelää kuin Juha Itkosen muutamissa perheaiheisissa teksteissä. Salmenniemi argumentoi, että koska oikea elämä on harvoin sekoilua, niin miksi romaanienkaan pitäisi rakentua sellaisen varaan? Valohampaassa mietitään: ”Pitäisi joskus saada kuvattua sellainen päivä, jossa ei tapahdu mitään erityistä. Kuljetaan vain ovista, pestään käsiä, juodaan kahvia. Laitetaan vettä kannuun, kaadetaan vettä kannusta lasiin. Kaikkea sitä, mitä elämä todella on.” (s. 183)

Taiteellisena projektina Salmenniemen romaanitrilogia on onnistunut. Se on laadukasta, jokaista lausetta myöten perusteltua tekstiä, jossa kehotetaan meitä olemaan odottamatta elämältä liikoja.

Salmenniemen novellit pitkään proosaan verrattuna ovat hauskempia ja viihdyttävämpiä, mutta Valohammas-romaanissa hänellä on tähänkin pieneen varaukseen vastaus valmiina: ”Kohta minulla ei ole huumorintajua ollenkaan. Kohta menen kirkkoon kuuntelemaan saarnoja. Sitten alan kiinnostua sota- ja paikallishistoriasta. Lopulta alan vaikuttua tästä vanhasta rojusta, alan liikuttua saunainstallaation äärellä.”