Tilannetta on pohjustettu noin vuodesta 2011 jatkuneella kampanjalla, jonka aikana lehdistössä on julkaistu satoja samanlaisia kirjoituksia. Niiden mukaan kirjasto on yhteinen olohuone, jonne tuodaan elämää ja kodikkuutta. Käytännössä ”kodikkuus” vie tilaa, työaikaa ja rahaa kirjallisuudelta. ”Elämä” estää jäljelle jääneisiin kirjoihin tutustumisen.

Hallituksen esitys laiksi yleisistä kirjastoista enimmäkseen myötäilee olohuonekampanjan näkökohtia. Se on ymmärrettävää. Toisaalta esitys, ja varsinkin sen varhaisemmat luonnokset, hieman hillitsevät tuhoisimpia tendenssejä. Se on yhteiskunnan kaupallistumisen ja manipuloitumisen aikoina yllättävää ja kiitettävää.

Huomionarvoista on sekin, että opetus- ja kulttuuriministeriö pyysi asiaa valmisteltaessa lausuntoja monilta kymmeniltä tahoilta, mutta ei Suomen Tietokirjailijoilta eikä Kirjailijaliitolta. Kirjallisuuden tuntemus ja yleisön kirjoja kohtaan tuntema kiinnostus syntyi kirjastokäynneillä ja niiden aikana ja jälkeen käydyissä spontaaneissa keskusteluissa, joten kirjasto oli myös kirjailijoiden elinehto.

Kirjaston uudistajat myönsivät kampanjansa aikana, että käyttäjät haluavat kirjastoon kirjoja ja hiljaisuutta ja että nuoret käyttäjät ovat rauhan kannalla vielä tiiviimmin kuin vanhat. Esimerkiksi Saana Saarisen ja Kati Tiirikaisen haastattelukirjassa Rakastan kirjastoa (BTJ Finland 2015) esitetään vakuuttavia perusteluja kirjastorauhalle. Melun välttämättömyydelle en sen sijaan ole kuullut ainoatakaan perustelua, vaikka olen niitä kirjastotuhoa kuvaavassa Kirjastopäiväkirjassani (ntamo 2013) kysynyt ja vaikka kirjastonjohtajat ovat vastanneet kohteliaasti muihin kysymyksiini.

Nyt on kysyttävä, onko kirja säilyttämisen arvoinen kulttuuritallenne. Jos ei ole, niin on melko sama, mitä laissa säädetään. Jos on, niin lailla on pyrittävä siihen, että kirjastossa on kirjoja ja mahdollisuus niihin tutustumiseen. Tähän ei päästä, jos esitys hyväksytään ilman muutoksia.

Muutoksia kaipaavat varsinkin rahoitusta, tehtäviä ja käyttäjän velvollisuuksia koskevat pykälät. Rahoitusta koskeva 18§ voisi kuulua näin: ”Kunta saa valtionosuutta yleisen kirjaston niihin käyttökustannuksiin, jotka koituvat kirjojen tai muiden kulttuuritallenteiden hankinnasta ja hoidosta”. Kirjan elinmahdollisuuksia pystyttäisiin jossakin määrin säätelemään. Kunta saisi etsiä eri rahoituksen kirjastojensa muihin tehtäviin.

Vuoden 1999 kirjastolaki ei luettele kirjaston tehtäviä. Uusi esitys listaa niitä liikaa. Pykälän 6 ongelmalliset momentit velvoittavat yleisen kirjaston tarjoamaan ”tiloja oppimiseen, harrastamiseen, työskentelyyn ja kansalaistoimintaan” sekä edistämään ”yhteiskunnallista ja kulttuurista vuoropuhelua”.

Tilojen tarjoaminen kannettavien tietokoneiden kanssa liikkuville kirjoittajille on hyvä idea. He tarvitsevat kirjaston kirjoja eivätkä yleensä häiritse muita. Muuten esitys on ongelmallinen.

Ensinnäkin kirjoille tarkoitettu tila pienenee ja mahdollistaa kokoelmien supistamisen. Toiseksi harrastaminen ja kansalaistoiminta estävät kirjojen etsimisen ja lukemisen, jos ne tapahtuvat aukioloaikana samassa tilassa kirjastonkäytön kanssa. Kolmanneksi velvoite tilojen luovuttamisesta voi tuoda kirjastolle riittävyyttä ja tasapuolisuutta koskevia ongelmia. Jos tilojen luovutus määritellään laissa kirjaston tehtäväksi, niin monet tiloja tarvitsevat kansalaiset voivat vaatia niitä yhtä aikaa.

Yhteiskunnallisen vuoropuhelun pohja on näihin asti luotu kirjastoissa. Se on syntynyt siten, että yleisölle on annettu mahdollisuus tutustua kirjallisuuteen, ajatella asioita, ja mahdollisesti myös kirjoittaa itse. Vuoropuhelun alku on yksinäinen rauhoittuminen kirjan kanssa. Tämä vain kirjastolle ominainen yhteiskunnallisen vuoropuhelun muoto olisi hyvä säilyttää myös tulevaisuudessa. Sitä häiritsevä vuorovaikutus olisi järjestettävä jossakin muualla kuin kirjastossa.

Aidon vuoropuhelun ainoa muoto ei siis ole se, että kansalaiset kokoontuvat samaan tilaan ja puhuvat toisilleen. Myös tällaisella toisia häiritsemättömällä keskustelulla on kirjastoissa kunniakkaat perinteet (vrt. esim. Mäkelän piiri Tampereella). Sähköisesti vahvistetut vuoropuhelut sen sijaan ovat häpeäksi. Häirintä pitää kieltää lailla.

Hallituksen ehdotuksen elokuinen luonnos puhui häirinnästä näin:

”Yleisen kirjaston käyttäjä ei saa aiheuttaa häiriötä kirjaston muille käyttäjille ja henkilökunnalle eikä vaarantaa kirjaston viihtyisyyttä ja turvallisuutta.”

Hallituksen lopullinen esitys määrittelee asian näin: ”Yleisen kirjaston käyttäjän on käyttäydyttävä kirjastossa asiallisesti. Kirjaston toiminnan häiritsemiseen ja turvallisuuden vaarantamiseen sovelletaan järjestyslakia (612/2003)”. Kirjasto ei mielestäni kaipaa monitulkintaista asiallisuuden toivomusta, vaan häirinnän selvän kiellon.

Se voisi olla tällainen:

”Kirjaston käyttäjä tai henkilökunnan jäsen ei saa häiritä kirjaston toimintaa äänekkäällä käytöksellä. Henkilökunnan velvollisuutena on huolehtia siitä, että kirjastossa säilyy kohtuullinen hiljaisuus.”

Eduskunta ei luultavasti tee muutoksia lakiin, eikä kirjastolain niin sanottu politisoiminen ole kovin toivottavaakaan. Mutta jotain on tehtävä, jos kirja tuntuu tärkeältä. Olisi ihastuttavaa, jos joku nuori, reipas ja hillitysti käyttäytyvä ihminen tekisi heti eduskunnan päätöksen perään kansalaisaloitteen kirjan ja kirjastorauhan puolesta.