Loota riitti hyvin, antaa jatkossa tulla lisää vaan…

Niemi jatkakoon.

”Keltaisen kirjaston aarteita tämäkin Ernest Hemingwayn tunnettu I maailmansotaa kuvaileva Jäähyväiset aseille -romaani on.

Vuoden 1917 aikana käytiin Caporetton taistelu itävaltalaisten ja italialaisten joukkojen välillä. Taistelun jälkiselvittelyjä Ernest Hemingway kuvasi omakohtaisen kokokemuksensa perusteella myöhemmin kirjassaan, johon hän kirjoitti lähes viisikymmentä eri loppua, ennen kuin löysi oikean. 2012 julkaistiin teos, jossa nämä eri loput ovat mukana.”

Eero Reijonen, joka Ernestiä on monien aiempien vastaustensa yhteydessä hehkutellut, saa seuraavan puheenvuoron.

”Hemingway on se loistavin todiste siitä, että taiteilijan elämään perehtyminen auttaa hänen taiteensa tulkinnassa. Mutta kyllä se kuva myös tylysti vaikeuttaa pelkästään tarinaan, vain juuri siihen käsillä olevaan, keskittymiseen ja arviointiin. Tässä suhteessa me emme voi koskaan päästä aikalaiskritiikin kanssa samaan asemaan.

Visakirjan julkaisemisvuonna 1929 tulevan visakirjailijan asema julkisuudessa oli, jo niukan kirjallisen tuotannon vuoksi, hyvin vaatimaton. Vasta visakirja nosti tämän kirjailijan parrasvaloihin.

Koska teos oli jättimenestys Amerikassa ne valot olivat kirkkaat, eivätkä ne sammuneet niiden vuosien aikana, jolloin taiteilijan tuotanto oli vaatimatonta. Ernest Hemingway piti koko miehuutensa ajan huolta siitä, että juttua piisasi, jos ei hänen omissa opuksissaan, niin ainakin juorulehtien palstoilla. Mutta vuonna 1929 kritiikki sai työskennellä lähes neitseellisissä olosuhteissa, viimeistä kertaa suuren mestarin töitä arvioidessa. – – –

Omissa arvioissani Hemingwayn arvokkainta ja kestävintä tuotantoa ovat novellit.  Olen tässä tässä asiassa ehdoton, visakallo.  Tässä kohtaa voimme kiittää pikkulehtien esikoulua: ensin Ernestin oman collegen Trapez-lehteä ( lajina huumori ja satiiri), sitten Tyler- sedän hankkima pesti Kansas City Starsissa ( lehden toimituslinja olivat lyhyet lauseet, lyhyet kappaleet ja aktiivisten verbien käyttö, nuorelle senttarille täsmälääkkeet menestykseen), sitten tuli Toronto Daily Star, johon nousukiidossa oleva nuorukainen lähetti Pariisista juttujaan).

Ei ole mikään sattuma, että tiiveimpään muotoon pakatut kertomukset tulevat sanomalehtien senttarilaitoksesta. Otan tutun ja vähän ristiriitaisen esimerkin: Rovaniemen pikkukonnien kuvauksilla aloittanut Jari Tervo pitää Hesarin ja Iltiksen täyteartikkeleiden rustaamista kirjailijauransa tyylillisesti ratkaisevan tärkeänä esikouluna. – – –

Viime vuosisadan kuuluisimman kirjailijan kohdalla ne kiverät ongelmatkin tulevat näkymiin sitä mukaa kuin taiteilijan julkinen kuva nousee dominoivaksi tekijäksi. Se kuva oli hyvin kirkas ja selvä. Ernest Hemingway ei millään käyttäytymisen mittarilla arvioituna ollut rakastettava mies. Eikä tässä mitään erikoista ollut. Päinvastoin, luonnehdinta istuu isoon joukkoon kirjallisia megatähtiä, viime vuosisadan kirjallisuudessa Visataiteilija vain oli loistavin esimerkki tässä joukossa.

Ei se Suuren tähden sammuminenkaan ollut ihan tavatonta. Norman Mailer, itsekin massiivisen egon omistaja ja loistava kirjoittaja, puhuu lähes kokemuksesta: ’Ernest Hemingway tuhoutui sisäisten demoniensa takia. Hänen sisäinen helvettinsä oli se, ettei hän ollut urhea mies, mutta hänen oli pakko olla urhea. Hän oli urhea omasta tahdostaan ja sen tahdon harjoittaminen vaati häneltä niin paljon, että se kidutti häntä ja lopulta tappoi hänet.’

Visakallon on pakko tähän kohtaan lisätä se, että Ernest Hemingwayn isä tappoi itsensä vuonna 1928. Tämän asian varjo seurasi tietysti kirjailijaa loppuun saakka. Monet kirjalliset lähteet väittävät, että Ernest Hemingway haki tälle kuolemalle syyllistä läpi elämänsä. Tai ei hän oikeastaan mitään hakenut, sillä hän piti vanhempiensa rempalleen menneen talouden tuhlaamisellaan aiheuttanutta Grace-äitiään syyllisenä.- – –

Tiesin visakirjaan tarttuessani mitä oli luvassa, mutta päätin muodostaa kantani mahdollisimman puhtaalta pöydältä. No, ei se lukukokemus ollut lainkaan yhtä ristiriitainen, kuin vuosia sitten. Ihan kirkkaasti opus ylitti laatukirjan riman.

Catherinen kymmensivuiset rakkauden vakuuttelut edelleen, uudella lukukerralla, vähän uuvuttivat, mutta koska taustatiedot olivat parantuneet, nämäkin teoksen kohdat asettuivat siististi paikoilleen. Se tunne lukijalle kuitenkin jäi, ettei tuleva Nobel-kirjailija itsekään kokenut aihetta kotoiseksi. Rakastumisia ja ihastumisia mahtui polun varrelle, myös jo vuoteen 1929 mennessä piisalti, mutta tässä ei tapahtunut niin kuin tapahtui mestarin loistavissa luontokuvauksissa: kokemus ei ole siirtynyt aitona paperille.

Mutta ikäpolvi toisensa jälkeen, miljoonat sellaisetkin lukijat, nekin joille Hemingwayn machoileva julkinen kuva on ollut paljon tutumpaa kuin hänen teoksensa, ovat vakaasti olleet sitä mieltä, että Jäähyväiset aseille on rakkausromaanina ylittämätön.”

***

Veikko Huuskalla on mukavat lukumuistot.

”Muistan, miten kutsunnoissa kysyttiin mitä harrastan. Vastasin juoksua ja lukemista. Mitä luette? upseeri jyräytti. Meinasin sanoa, että Camus’ta ja Dostojevskia, mutta vedin takaisin ja vastasinkin: Sillanpäätä ja Hemingwayta! Siihen tuli hyväksyvä murahdus, etenkin Sillanpään kohdalla. Mietin, mikä olisi ollut reaktio jos olisin pitäytynyt alkuperäisessä parivaljakossa – tosin molemmat olivat hyviä parivaljakoita. Jäähyväiset aseille luin talvella 1972 Haminassa, lainasin sotilaskodin kirjastosta.”

Näin omista lukumuistoistaan kertoo Matti Kärkkäinen:

”Aika vähän olen Hemingwayn tuotantoa lukenut, vaikka olen pitänyt lukemistani kirjoista. Vasta muutama vuosi sitten sain luetuksi Kenelle kellot soivat, vaikka olin sen jo vuosikymmeniä sitten aloittanut. Syynä oli se, että kun tiesin sodan lopputuloksen, kirja tuntui liian raskaalta. Tuo teos oli kuitenkin yksi vaikuttavimmista lukukokemuksista viime vuosilta. Lisäksi olen lukenut ainakin kolme kertaan teoksen Vanhus ja meri. ”

Jari-Pekka Vuorela sijoittaa lukukokemuksen henkilökohtaisen historiansa kontekstiin.

”Nykyään on tietysti hieman vaikea lukea Hemingwayn innostuneita tulkintoja suurriistan metsästyksestä ja härkätaistelusta.

Visateosta machoilu ei häiritse. Sehän on Jäähyväiset aseille vuodelta 1929. Filosofisesti se on lopullinen hyvästijättö ensimmäiselle maailmansodalle. Kirjoittaja joutui korvaamaan ihmisten tappamisen eläinten tappamisella. Vuonna 1961 hän sitten jätti jäähyväiset kaikelle, aseella.

Olen lukenut kirjan vuonna 1968, elämän mullistaneen parivuotisjakson lopuksi. Jaksoon olivat kuuluneet itsenäisyyden ja sisällissodan 50-vuotismuistelot; ensitutustuminen Tuntemattomaan sotilaaseen kirjana, elokuvana ja Pyynikillä; punakaartilaisen vaarin kuolema; Pariisin ja Prahan keväät; tuleminen valituksi oppilasneuvosto-nimiseen outoelimeen; ja tietenkin päätös kieltäytyä aseista. Päätös piti 15 vuotta myöhemmin.

Siinä tohinassa ei edes tajunnut, että Veikko Polameren suomennos oli ihan uusi. Nyt ei pääse kirjastoon tarkistamaan, poikkeaako teksti Hugo L. Mäkisen ensimmäisestä vuoden 1946 suomennoksesta.”

Hugo L. Mäkisen (1908-2010) kuva puolestaan löytyy tämän lehden toimituksen seinältä komeilevasta, lehden koko 125-vuotisen historian läpäisevästä toimittajien kuvagalleriasta. Hän muuten avusti Demaria vielä yli yhdeksänkymppisenäkin, visaukkokin hänet ehti tavata.

***

Mauri Panhelainen on vaikuttunut ”otsikoista”.

”Klassikkokirjailijan teosten nimistä on tullut klassikkoja itsessään: Ja aurinko nousee, Joen yli puiden siimekseen, Kirjava satama, Kenelle kellot soivat – ja eniten pop-kulttuurisissa hyödynnetty iskevä Jäähyväiset aseille, tämän kertaisen visakirjan ikoninen nimi.

Ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva Ernest Hemingwayn romaani on enemmän rakkaustarina kuin realistista sotakuvausta. Henkilökohtaiseksi sen tekee, että Hemingway osallistui hyvin nuorena vapaaehtoisena Italiassa ambulanssimiehistössä sotaan, haavoittui ja rakastui sodan keskellä brittiläiseen sairaanhoitajaan. Kirjailija kysyy romaanissaan, onko sodan väkivaltaisessa maailmassa tilaa rakkaudelle. – – –

Kestääkö Hemingwayn maskuliinisen karu ilmaisu uusien sukupolvien lukemisen. Eräs 22-vuotias naispuolinen kirjabloggari kertoo netissä pitkään pelänneensä ryhtyä lukemaan Hemingwaytä – ja oli lykännyt sitä toistamiseen. Neljän saamansa myönteisen postauksen jälkeen hän rohkeasti ylitti kynnyksen: ’Jouduin heti aluksi tutustumaan lyhyeen repliikkimaailmaan, jossa yhteys tokaisujen välillä jäi joskus epäselväksi, enkä aina ymmärtänyt mihin miesten puheissa pyrittiin.'”

Ossi Lehtiö kertaa hieman sotahistoriaa.

”Kirjailija osallistui itse ensimmäiseen maailmansotaa ja kuvaa koko sotaa yhden taistelun ja sen tapahtumien ja myös rakkaussuhteen kautta enemmän kuin hienosti ja suurella tarkkuudella. Juuri kuvat Isonzon viimeisen taistelun, eli kahdennentoista, voidaan katsoa olevan eräänlainen pienoiskuva sodasta ja jopa sen seurauksista.

Taistelu käytiin 24. lokakuuta ja 12. marraskuuta välisenä aikana vuonna 1917 keskusvaltoihin kuuluvien itävaltalaisten sotilaiden, joskin heillä oli saksalaisia täydennysjoukkoja, sekä ympärysvaltoihin kuuluvan Italian joukkojen välillä. Siihen osallistui 850.000 italialaista sotilasta vastassaan 400 000 Itävalta-Unkarin ja Saksan sotilasta. Melkoisista miesmääristä on siis kyse. Taistelu vaati lähes 20 000 sotilaan hengen.”Taistelualue kuului Itävalta-Unkarin rannikkomaahan ja nykyisin alueen nimi on Kobaridin ja se kuuluu Slovenian valtioon, ja kuului myös entisen Jugoslavian valtioalueeseen.

Taistelu päättyi keskusvaltojen joukkojen voittoon ja noin 100 kilometriä Italian valtionrajojen sisäpuolelle.

Taistelulla on tietenkin kolme niin sanottua oikeata nimeä: Casporetto italiaksi, Karfreit saksaksi ja Kobarid sloveniaksi.”

Pertti Vuorelan kiteytys kävisi vaikka lukion kirjallisuuden oppikirjaan.

”Varsinkin nuorempana Hemingwayta tuli luettua ahkerasti ja muistini mukaan olen lukenut myös visakirjan Jäähyväiset aseille.

Vetävien tarinoiden lisäksi tykästyin Hemingwayn kielestä. Tekstit ovat lyhytsanaisia ja niistä on riisuttu kaikki epäolennainen ja sentimentaalisuus. Virkkeet ovat lyhyitä ja koostuvat lähinnä substantiiveistä ja verbeistä, adjektiiveja ja adverbejä on vähän. Kerronta liikkuu konkreettisissa tapahtumista, jotka pyritään kuvaamaan mahdollisimman todenmukaisesti tunteilematta ja selittelemättä. Lauseiden vaikutus perustuu toistoon ja rytmiin. Myös dialogit ovat luonnollisen kuuloisia ja lyhyitä.”

***

Unto Vesa, muistelee näin:

”Aikana, jolloin ei kirjastoihin ja divareihin voi tehdä tarkistuskierroksia, on visaisännältä kovin ystävällistä valita asteriskikierrokselle teos, joka suurella todennäköisyydellä on monen kotikirjastossakin.

Itse olen lukenut Jäähyväiset aseille näköjään puoli vuosisataa sitten Penguin-sarjan pokkarina ja heti noihin ensimmäisiin virkkeisiin joutunut käyttämään sanakirjaa selvittääkseni, mitä ovat joenuoman ’pebbles and boulders’, siis soraa ja vierinkiviä.

Heti romaanin alku on aika huikea maalatessaan kauniin maiseman, johon sota jo heittää varjonsa.”

Vähän yllättävänkin jyrkästi all male -paneeliksi kääntyneen palautesadon ainoa naisääni on, luonnollisesti,  Sirpa Taskinen, joka ensin vähän pallotteli:

”Visan tekstilainauksessa tuntui olevan niin selvä viittaus kirjaan Joen yli puiden siimekseen, että plarasin tekstiä useaan kertaan ennen kuin uskoin, ettei katkelmaa löytynyt sieltä. No, Hemingwaytä joka tapauksessa. Toinen arvaus osui oikeaan eli Jäähyväiset aseille.”

Hemingway-tietäjiä olivat myös Lasse Saharinen ja Reijo Paukkonen. Palkinto J-P. Vuorelalle ja Lasse Sahariselle. (rb)

Visasitaatti 7/2020*

Nyt otetaan häpeämättömästi ajasta kiinni, ainakin visakirjan nimessä, joka tosin on enempi allegorinen. Kirjailija nääs käsittelee tässäkin teoksessaan sorron tematiikkaa, mikä oli hänen missionsa läpi tuotannon.

Kuka tämä Suomessakin piipahtanut kuulu kirjailija, mikä teoksistaan? Vastaukset viimeistään 4.5. klo 12 mennessä sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Poikkeustilan aikana kahdelle vastaajalle kirjapalkinto.

”Muutoin tutkin tunnollisesti Paulin mukaani antamaa materiaalia. Hänen elokuvakäsikirjoituksensa lähes lopullista tekstä. Kirjoja, kirjoitelmia ja valokopioita mustasta surmasta ja myöhemmistä Provencea koetelleista kulkutaudeista. Erinomaisen makaaberia luettavaa. Mutta vuosien mittaan siitä oli tullut kiinteä osa suhdettamme.”