“Visasitaatin mietiskelijähän on hovimestari Stevens Kazuo Ishiguron maanmainiossa romaanissa Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day). Palkittu elokuva oli samanniminen ja Stevensinä Anthony Hopkins, unohtumaton.”

Sitten takaisin normiajassa tulleiden vastausten pariin.

”Hauskat vihjeet” otsikoi viestinsä aikaisten vastausten erikoismies Unto Vesa ja jatkaa:

Nobel-vihjeen pudottaminen oli tietysti tarkoituksellista vaikeuskertoimen lisäystä. Sen sijaan oli silkkaa huolimattomuutta, että visaukko ei delegoinut syyslomansa ajalle kenellekään visan laittamista verkkoon, mikä varmasti pudotti vastausmäärää.

Mutta onneksi teitä printin lukijoitakin vielä on. Kuten Kaarina Suonio:

”Kysytty kirjailija on japanilaissyntyinen, Englannissa lähes koko ikänsä asunut nobelisti Kazuo Ishiguro. Kysytty kirja on Pitkän päivän ilta vuodelta 1989. Kirjasta tehtiin hieno elokuva vuonna 1993. Anthony Hopkins ei tainnut kuitenkaan voittaa miespääosan Baftaa mutta oli ehdolla voittajaksi.

Olen pitänyt paljon Ishiguron varhaisista teoksista, kuten Menneen maailman maalari ja Me orvot. Sen sijaan Ole luonani aina ja viimeisin Klara ja aurinko olivat aiheidensa tärkeydestä huolimatta liian ahdistavia ollakseen nautittavia. Tiedän, että jotkut pitävät niistä paljon.”

Suonio korjaa aivan oikein tuon vihjeen Bafta-viittauksen, mutta ei visaboomerikaan ihan metsässä asiassa ollut. Homma meni näet niin, että Hopkins kyllä voitti vuonna 1993 palkinnon, mutta koska hän oli ehdolla parhaan miespääosan esittäjäksi kahdessa elokuvassa, plakaatti tuli juuri siitä toisesta eli Varjojen maista. Se taas on mitä kirjavisallisin elokuva, esittihän Hopkins siinä Narnia-tarinoiden luojaa C. S. Lewisiä.

Vexi Lehto aloittaa vastauksensa muikealla knoppitiedolla. Tätä vielä tullaan tietovisoissa kysymään!

”Kirjoitan tätä tekstiä Kuningatar Elisabeth II:n hautajaispäivän aamuhna. Imperiumin hallitsijan viimeinen matka hänelle rakkaasta Skotlannista ei tapahtunut Rolls Roycella (BMW, Saksa), Bentleyllä (VW, Saksa), Jaguarilla (Tata, Intia), Roverilla (Tata, Intia), Vauxhallilla (Stellantis, monikansallinen), MG:llä (SAIC, Kiina) eikä Daimlerilla (Tata, Intia). Matka taittui Mercedeksellä, mikä Saksi-Coburg-Gotha-suvun jäsenelle sopikin.

Visakirjassa muistellaan mennyttä suuruutta, mennyttä politiikkaa ja ehkä menneitä virheitäkin. Tälläkin hetkellä mietitään, pitäisikö roistovaltioon pitää yhteyttä ja pitäisikö sitä ymmärtää.

Brittiläinen kirjallisuus voi hyvin. Brittiläisen kirjallisuuden suuria nimiä ovat Kazuo Ishiguro (Japani), Salman Rushdie (Intia), Vikram Seth (Intia), Arundhati Roy (Intia), J. M. Coetzee (Etelä-Afrikka), Michel Faber (Hollanti-Australia), Marina Lewycka (Ukraina), William Boyd (Ghana), Buchi Emecheta (Nigeria) …

Yhdistynyt Kuningaskunta on muuttunut ja tulee muuttumaan. Imperiumin vahvuus on sen järjettömässä ristiriitaisuudessa. Kuningaskunta on samaan aikaan tulevaisuuteen katsova kansainvälinen, monikulttuurinen suurvalta ja menneisyyttään ihannoiva EU:sta eroava pikkusaari. Itse olen monien muiden suomalaisten tapaan anglofiili.

God Save the King!”

Myös Juhani Niemi nostaa romaanista esiin juuri menneen maailman luotauksen.

”Pitkän päivän ilta on englantilaisen luokkayhteiskunnan ison muutoksen kuvaus. Sotaa edeltävät arvot ja asenteet eivät enää 1950-luvun maailmassa päde. Haikea ja viisas kirja toteaa osoittelematta, miten menestyksekäskin täydellisyyteen pyrkiminen yhdellä elämän osa-alueella kovin helposti sulkee muita, merkittäviäkin ovia.

Minulle Pitkän päivän ilta oli hankala nimenomaan lukukokemuksen kannalta, sillä en tahtonut saada siihen mitään kosketuspintaa. Voihan olla, että tällainen vähän tuskainenkin lukutaival nostaa kirjan aikojen saatossa mielessäni entistä arvokkaampaan asemaan.”

Eero Reijosella on ollut kirjan kanssa vähän samoja ongelmia.

”Myönnetään, visailijalla oli aikanaan käynnistymisvaikeuksia tämän opuksen kanssa. Näytti vahvasti siltä, ettei tulevalla Pähkinänpurijalla ollut halua liittyä hovimestarin matkaseuraksi. Ja jos totta puhutaan, keskenhän se aikanaan jäi, eikä tämä tosiaankaan ollut Visa-Eerolla tapana. Kirjat luettiin loppun, jos luentaan kerran ryhdyttiin. Käytäntö syntyi ihan nöösipoikana. Karhupuiston kirjaparatiisista oli kotiin matkaa kolmisen kilometriä. Turhaa lastia en halunnut kantaa, varsinkin kun repussa piti vielä kulkea isän ja äidin varauskirjat.

Äänikirjan avulla pitkän päivän iltaan päästiin, alkunikottelun jälkeen jopa hieman tekstistä nautiskellen (kiitos myös hienolle lukijalle, Jukka Pitkäselle, joka on monasti pitänyt kuuntelukokemukset nautittavana). Palkinto tästä urakasta oli välitön. Lukija sai nähdäkseen kokovartalokuvan perienglantilaisesta hovimestarista, arvokkuuden ja velvollisuuksiensa tinkimättömästä täyttäjästä. – – –

Jotkut kutsuvat tätä pähkinäopusta myös rakkausromaaniksi. Tätä määritelmää ainakin Visakallo vierasti pitkään. Puusilmäisen suomalaisjuntin silmät avasi sinänsä kohtalaisen vaatimaton, visaromaanista kokoonkyhätty leffa. No, oikeastaan en itse olisi tässäkään vaiheessa niellyt tätä määritelmää. Mutta tapahtui niin, että koska meidän Oravisalon leffatiimissämme oli vankka naisenemmistö, tapahtui tässä perhepiirissä perin tuttu tilanne: faija jyrättiin perusteellisesti.

Tämän toimenpiteen hyväksyminen edellytti leffan uusintakatselua ja myös visakirjan jälleen kuuntelua. Tämä toiminne tapahtui Saimaata sateessa soutaessa. Ja oikeassahan faijaansa kurmuttaneet leidit taas olivat. Faijalle kaivettiin vielä sähköinen dokumentti tämän rakkausaiheen todentamiseksi. ‘Ishiguron romaani on tarina sanattomasta rakkaudesta jokaiselle, joka on koskaan pidätellyt todellisia tunteitaan. Henkilötasolla romaani on kuvaus miehestä, jota (kuviteltu) arvokkuus rasittaa niin paljon, että hän päästää elämänsä rakkauden lipsumaan sormiensa läpi.’

I rest my case, lopetti lainoppinut kuopukseni tämän todistelun. Isälle jäi taas se oman töllöntekonsa tunnustajan osa.

Romantiikan puolesta liputtaneet myönsivät, että heillä oli Jane Austenin lukijoina selvä etumatka Visakirjan tulkintaprosessissa. No, Jane Austenista en sano mitään, mutta kyllähän tämäkin asia oli myönnettävä todeksi.”

Koiviston perhejoukkuekin oli mukana ja tunnisti nobelistin. Nobelia vähän vaatimattomampi visapalkinto menee nyt Vexi Lehdolle. (rb)

Visasitaatti 14/2022
Kun elokuun visa-avauksessa oli toisin ajatteleva venäläinen, on syytä nostaa tapetille myös ukrainalaissyntyinen kirjailija. Jos oli Uspenskin kohtalo aika kova neuvostokoneiston hampaissa, vielä karummin kävi tälle kirjailijalle.

Hänen tuotantonsa pääosa koostui novelleista ja näytelmistä. Varsin niukasti suomennetulta kirjailijalta saatiin kuitenkin yksi valikoima Keltaisen kirjastonkin ensimmäisen sadan teoksen joukkoon. Mutta mikä on nyt esillä oleva ”suuntaa-antavassa” kirjasarjassa esiinynyt teos?

Vastaukset viimeistään 3.10. klo 15 mennessä sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Suren mehiläisiä. Taistelevat armeijat ovat hävittäneet ne. Wolynissa ei ole enää mehiläisiä.

Me olemme saastuttaneet mehiläisten pesät. Olemme tappaneet niitä rikillä ja räjäyttäneet ruudilla. Kytevistä lumpuista on levinnyt paha löyhkä mehiläisten pyhissä tasavalloissa. Henkihieverissä ne ovat lentäneet hitaasti ja surisseet tuskin kuuluvasti. Leivän puuttuessa me hankimme sapeleillamme hunajaa. Wolynissa ei ole enää mehiläisiä.”