Tämänkertaisesta arvuuttelun kohteesta olennaisen kattava avauspuhe olkoot Aarne Kaurasella, koska hän lienee visa ensikertalaisia tai ainakin harvoin tavattava vierailija, kuten lintuharrastajat rareista tapaavat virallisemmin sanoa.

”Kyseessä on klassikkoteos, joka perustuu ainakin osin kirjailijan vanhempien elämään. Se on huikea rakkaustarina.

Eli teos on Rakkautta koleran aikaan, tekijä Gabriel Garcia Márquez. Matti Brotheruksen suomenkielinen laitos on ilmestynyt vuonna 1988.”

”Avainsana ’tavallaan ajankohtainen’. Valittavana tietysti monta aktuellia asiaa, mutta korona. Siispä mallaamaan mielikuvia joissa tapahtuu Nobelin, tartuntataudin ja papukaijan konjunktio Kirjavisan tähtikuviossa – siis vähän samaan tapaan kuin Saturnuksen ja Jupiterin konjunktio Kalojen tähtikuviossa mestarimme syntymäkertomuksessa.

Hieman sain harppoa kotikirjastoani, mutta kahville istahtaessani pätkähti: jospa se olisi maagisen realismin suunnassa. Sieltähän se löytyi ylähyllyiltä, jonne kohotetaan vai todelliset mestarit ja lumoajat.

Siispä vastaan: Gabriel José de la Concordia García Márquez eli ’Gabo’, joka sai Nobelin 1982 ja jonka Rakkautta koleran aikaan. (El amor en los tiempos del cólera, 1985)  ilmestyi 1988.

Kirja pysytteli silloin vaimoni yöpöydällä harvinaisen pitkään, jopa niin, että malttamattomasti aina välillä hieman salanautin sitä, odottaessani lukuvuoroani, ja jouduin kysymään, etkö pidä siitä, vai onko se niin vaikealukuinen, mutta vaimokulta vain mutisi jotain pitkitetystä nautinnosta. Se ehkä on paras kuulemani romaaniarvostelu, aivan varmasti on!

* * *

Ossi Lehtiöllä on kirjan päähenkilöön hauska vertailukohta – itsessään.

”Nyt menee sitaatti ihon alle ja menee todella syvälle. Mies puhuu papukaijan kanssa, mutta minä juuri toissapäivänä eli keskiviikkona ajoin noin tuhat kilometriä etelästä Levin Sikkolan korpeen. Ja koko matka ajan tämä yksinäinen ja vähän outo kuski keskusteli navigaattorin kanssa. Ranskatar, valittu ääneksi, koska teitittelee ajajaa tyylikkäästi, kun suomalainen kollegansa vaan totea tylysti ’ajat ylinopeudella’. Niin siis ranskatar totea saman asian, että’ Te ajatte nopeudella, joka ylittää sallitun’.

Tietenkin myös reitistä meillä oli monesti erimielisyyksiä. En voi todeta aina edes voittaneeni kisaa reitistä, saati nopeusrajoituksista. Kameroista ilmoittamisia tietenkin tottelin.

Kun tohtori Juvanal Urbino puhelee papukaijalleen, niin siinä ei minulle on mitään hämmentävää. Päinvastoin, kovin kotoisalta se tuntuu.

Tämä nyt kyseessä oleva kirja kertoo tapahtumista pienessä Karibian alueen kaupungissa1800-luvun loppupuolella. Nuori lennätinvirkailija Florentino Ariza, joka on köyhä, onneton, runoilija ja viulisti, lankeaa rakastamaan hullun lailla Fermina Dazaa, joka on mielikuvituksen ylittävän hurmaava koululainen. Rakastunut nuorukainen vannoo tytölle ikuista rakkauttaan ja lupaa avioitua tämän kanssa myöhemmin. Neito hyväksyy asian ja on jopa onnellinen.

Onneksi meillä Suomessa ei ole ailahtelevaisia naisia, ei ainakaan hallituksessa, sillä neiti kurkottaa jatkossa vihreämpiä niittyjä ja ottaa puolisokseen nuoren ja varakkaan lääkärin Juvenalin, jota pitää itselleen sopivampana kuin vaatimaton lennätinvirkailijaa.

Rukkaset saanut ja jätetty sulhoehdokas tietenkin kompensoi pyrkimyksiään eteenpäin ja sosiaalisesti ylöspäin. Siinä hän jotensakin onnistuu. Myös varakkuuden hankkiminen on ohjelmassa, jotta hän olisi kyllin arvokas sille henkilölle, jota hän ei ole koskaan lakannut rakastamasta.

Kyse on melko tavanomaisesta ja jopa triviaalista rakkaustarinasta, jossa on todella perinteiset henkilöt ja heidän välisensä ihmissuhteet. Kirjasta tekee tosin melko ainutlaatuinen kirjoittajan tapa ja tyyli kirjoitta asiasta. Kyllä tällaisella kerrontakyvyllä Nobelit ja muutkin kirjallisuuspalkinnot tulevat saaduiksi.”

Tuula Hynynen iloitsee helposta nakista.

”Olipa hyvä, kun nyt on mielestäni helppo pähkinä, kun lehden tulosta jäi vain kolme miettimispäivää. Viime kerralla oli runsaasti aikaan, mutta olin lukenut Bellowilta ’väärät’ kirjat.

Tällä kertaa kyseessä täytyy olla Gabriel García Márquezin romaani Rakkautta koleran aikaan. Siitä on kyllä aikaa, kun olen kirjan lukenut, enkä enää muista tämän pitkän tarinan juonikuvioita. Kirja on jäänyt mieleeni hyvin värikkäänä ja hauskan ironisena.”

Juhani Niemi kokee tämän tarinan suurena, jopa suurimpana.

”Maagisen realismin klassikkoteos, jossa rakkauden tarttuva tauti ei armahda ketään. Näin voisi kai kuvailla Gabriel García Márquezin romaania Rakkautta koleran aikaan. Tässä kolera viittaa tautiin, ei esimerkiksi suomalaiseen rockbändiin eikä sveitsiläiseen torttuerikoisuuteen.

Romaani sijoittuu Etelä- Amerikkaan 1800- ja 1900- lukujen taitteeseen. Tämä loistelias teos on yksi kaikkien aikojen suurimmista rakkaustarinoista. Aika monenlaista rakkautta kirjan kansien väliin lopulta mahtuu. Tarinassa on runsaasti fyysisyyttä ja jotain kiehtovaa on siinä, miten Márquez kuvaa jo elämänsä ehtoopuolelle ennättäneiden tunteita ja suhtautumista niin omaan kuin toisen ikääntymiseen.
Márquezin tunnetuin teos lienee Sadan vuoden yksinäisyys, joka myös on tullut luettua. Kirjoista tehtyjä elokuvia en ole käynyt katsomassa, joten ei niistä sen enempää.”

* * *

Sirpa Taskinen ei ole järin innostunut siitä kirjailijan kuuluisimmasta teoksesta.

”Gabriel García Márquez (1927–2014) herättää minussa hieman hankalia tunteita. En nimittäin koskaan ole saanut makua hänen kuuluisimpaan teokseensa Sadan vuoden yksinäisyys, jota ’kaikki muut’ suorastaan rakastavat.

Olen kyllä pitänyt hänen muista kirjoistaan, ja visakirja Rakkautta koronan aikaan on varsin mainio. Sen eräs päähenkilö, tohtori Juvenal Urbino olisi varsinainen sankari myös nykyisin, saihan hän ’torjutuksi ajoissa uusin ja jyrkin menetelmin viimeisen koronaepidemian josta [eräs Ranskan] maakunta oli kärsinyt.’ Vahinko vain, että hän kuolee tapaturmaisesti yrittäessään metsästää karannutta papukaijaansa, mutta löytyyhän leskelle lohduttajia.

Tekstin sisällä on virkistäviä pikku letkautuksia tyyliin ’liberaali presidentti ei ollut hänestä sen parempi tai pahempi kuin konservatiivinen, ainoastaan huonommin pukeutunut’.

Raila Rinne  ei tästä kautta maailman kumarretusta kirjailijaa niin isosti fanita.

”No huh huh, ajankohtainen kirja – muka! Kelasin pääni pyörälle afroamerikkalaisia ja vähän muitakin värillisten kirjailijoiden saavutuksia – Black Lives Matter – ennen kuin löysin Rakkautta koleran aikaan, uusi painos 2020, kaikki pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastojen kappaleet lainassa ja varauksiakin jonossa.

Gabriel Garcia Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden tapaan värejä, tuoksuja, tunnelmia pursuava romaani tapahtuu jossain Karibian rannoilla kauan sitten. Vanha laivayhtiön johtaja tulee hautajaisiin, joissa tunnustaa tuoreelle leskelle suuren rakkautensa, siitä alkaa riemukas, raastava ja traaginen tarina Marquezin tuttuun, maagiseksi realismiksi luokiteltuun tyyliin. Kolera uhkaa, vanhuus samoin, tohtori on lääkäri ja papukaija on papukaija.

Kirjaa en ole lukenut edellä kertomastani syystä. En tiedä haluankokaan, sillä Marquezin vyörytys ei kuulu suosikkeihini, vaikka Yksinäisyydestä nuorena pidin kovasti; olihan se jotain aivan erilaista. ”

Mauri Panhelainen koki kivan yllätyksen.

”Onneksi sain sivuiltaan jo hieman kellastuneen visakirjan käsiini pääkirjastosta. Luulin, että olin sen takavuosina lukenut, mutta vielä mitä. Muisti pettää. Gabriel Garcia Márquezin 1980-luvulla ilmestynyt teos Rakkautta koleran aikaan tarjosi parhaan lukunautinnon pitkään aikaan. Maagisen realismin mestari on tässä kirjassaan hauskempi, eroottisempi ja inhimilllisempi kuin koskaan. Paradoksaalista vaikutelmaa vahvisti tietenkin takavuosien vaarallisen kolerataudin liityntä nykyiseen koronaepidemiaamme.

Karibialle sijoittuvan romaanin tapahtumissa on keskeisenä kolmiodraama, joka jatkuu eri muodoissaan yli puoli vuosisataa. Värikäs kertomus vyöryy Marquezin tapaan lavealti ja laajemmin kuin yksi kolmiodraama. Pitkin kertomusta on siroteltu monimuotoisia eroottisia kohtauksia ja tapahtumia, jotka ovat ilkikurisuudessaan sukua Decameronen estottomille tarinoille. Aktiivisina toimijoina ovat myös määrätietoiset naiset, vaikka julkinen yhteiskuntamoraali koettaa rajoittaa heidän toimintavapauttaan.tietenkin takavuosien vaarallisen kolerataudin liityntä nykyiseen koronaepidemiaamme.”

Matti Kärkkäinen muistelee sen kuuluisimman GGM-romaanin lukukokemusta muutaman vuoden takaa.

”Ainoa Márquezilta lukemani teos on Sadan vuoden yksinäisyys, jonka olen lukenut nuorena ja 40 vuotta myöhemmin vuonna 2016. Jotain on minussa ja maailmassa noina vuosikymmeninä muuttunut, kun kirja ei tuntunut nyt aivan niin lumoavalta kuin ensimmäisellä lukukerralla. Oletan, että Márquezin kirjallisuus pystyy ylittämään poliittiset rajat ja hänen tekstistään pystyvät nauttimaan myös lukijat, jotka eivät hyväksy kirjailijan poliittisia näkemyksiään.”

Márquezin tunnistaneita olivat myös lyhyemmin vastanneet Pertti Vuorela, Unto Vesa ja Jorma Kataja. Palkinto lähtee Aarne Kauraselle.

* * *

Mutta tämän virren loppusäkeet saa veisata Eero Reijonen, ja huolella veisaakin.

”Visakirjan nimivalinta kertoo espanjaa taitavalle kaiken oleellisen. Cólera, sellaisena kun sitä espanjassa käytetään voi tarkoittaa myös intohimoa tai ihmisen rakkautta. Kolera on tauti. Kolera on intohimo.

Intohimon määrä on se keskeinen ominaisuus, jolla Visakirjailja arvottaa päähenkilönsä. Kirjan miespuoliset avainhenkilöt, seutukunnan elinolojen kehittäjä Juvenal Urbino ja laivayhtiön pomoksi sähköttäjän plantusta ylennyt Florentino Ariza ovat intohimon ääripäitä. Toisella, Florenco Arizalla sitä on liikaa ja toisella, Juvenal Urbinolla liian vähän. Näin\!q ainakin Visakirjailija väittää.
Karjalan takamaiden korona-evakon mielipide, luetusta tekstistä hatarana indisiona saatu, on häkellyttävän erilainen. No, joka tapauksessa näiden perin erilaisten miesten intohimojen kohteelta, Fermina Dazalta tunneskaalaa löytyy.

Florentino Arizan kannalta opuksen nimenä voisi olla myös 50 vuoden yksinäisyys, tämän ajan hän jaksoi pitää nuoruuden ihastuksensa alituiseen mielessä… Ja hengessä odottaa rakastamansa naisen\!q vapautumista avioliiton kahleista. Yksinäisiä nämä vuodet olivat sikäli, että mies piti asian omana tietonaan, eikä hän myöskään kohdannut kahden kesken sydämensä valittua, muutoinkin unissa.
Mikään riutuvan runoilijan prototyyppi tämä hautausurakoitsijan asussa odotuksen vuosikymmenet kulkenut mies ei ollut. Vaikka ihan satunnaisia kohtaamisia ei kirjattu, yksittäisiä naissuhteita kertyy 50 vuodessa omiin vihkoihin merkittynä 622 kappaletta.

Kokemuksia visakirjan lukutilanteista Visiiri muistaakseni kaipailee visailijoilta. No, tässä on tarjolla sellainen.

Tuoreus on taattu, koska omasta soutureissustani on aikaa vain 3 tuntia. Visakallon päivittäisen soutu-urakan kuuntelukirjaksi on osunut Rauli Virtasen mainio Reissukirja (2014). Visakirja tuoreena mielessä kuuntelija/soutaja koki mainion hetken, jossa maailmankuulu Nobel-kirjailija ja Etelä-Suomen Sanomien juttupalkkioilla Etelä-Amerikan halki jokia pitkin kulkeva, 21-vuotias untuvikkomatkaaja ovat tallentaneet lähes identtiset tuokiokuvat. Kuvaukset ovat huomionarvoisia siksikin, että lähes identtisillä aluksilla Kolumbian joella liikkuvista henkilöistä Rauli Virtasen reissu on huomattavasti karumpi, vaikka matkustustapa on sama, kannelle viritetyt riippumatot.

Visakirjan ristiriitaisen sankarihahmon, Florentino Arizan, joka noin vuonna 1885 pakenee menetettyä rakkautta – hän palaa toki samalla laivalla takaisin – matka sujuu kommelluksitta, jos siksi ei lasketa Arizan hätkähdyttävää kokemusta, kun hyttiin tunkeutuva nainen mitään puhumatta suorittaa teon, joka vie lennätinvirkailija Arizan poikuuden.

Rauli Virtanen ei omalla neitsytmatkallaan tiettävästi mitään tälläista kokenut. Sen sijaan hän tapasi malarian, taskuvarkauden, puolihullun kapteenin, joka oli hommata matkalaisen tovereineen paikalliseen vankilaan, vain tärkeimmät tapaukset mainitakseni.

Oikeastaan Kolumbian jokivarsien merkillinen ekologinen kehitys oli se tätä lukijaa koskettava järisyttävin uutinen. Näiden kirjallisten kuvausten perusteella nimittäin Virtasen Raulin näkemä ja kokema Kolumbia 1970-luvulla oli paljon karumpi ja osin vaarallisempikin, kuin Florentinon ensimmäisellä jokipurjehduksella. – – –

Kolera, tai ainakin epäilys siitä on syynä myös Visakirjan pitkäaikaisimman avioparin, ihanan Fermina Dazan ja tohtori Urbinon kohtaamiseen. Seudun paras lääkäri Urbino oli, toisen lääkärin virhediagnoosin jälkeen, kutsuttu hätiin, koska epäiltiin tytön sairastuneen koleraan. Sitähän neidon sairaus ei ollut, mutta tohtori Urbino ihastui kaunottareen, jonka hän oli perusteellisesti tutkinut.

Vanhuuden kuvaus Von sakirjailijalla on joskus jopa inhorealistista. Kirjantekohetkellä maestron itsensä ikäisen Juvenal Urbinon, suuren Juvenal Urbino de la Callen pojan kommentti: ”Vanhat ihmiset tulisi eristää elämään keskenään. Vanhat eivät tunne itseään niin vanhoiksi, kun he elävät pelkästään toistensa kanssa”

Visakirjailija, itse opuksentekoaikaan 58-vuotias, rinnastaa ihmisen vanhenemisen, rappeutumisen, myös siirtomaavallan rappeutumiseen ja luonnon tuhoutumiseen, varsinkin silloin kun jokivarsien puut ja eläimet on myös tuhottu sitä mukaa kun Magdalena-joki on muuttunut paskaviemäriksi.

Vanhuus voi toki olla monimuotoinen, taustalla on kuitenkin katkeransävyinen luopumisen tunne. Seutukunnan suurmiehen, tohtori Urbinon lempipapukaijan jahdissa kuolleen miehen taantuminen kuvataan teoksessa perusteellisesti. Muistikatkot ja toimintarajoitteet olivat kiusallisia, mutta eniten ennen edistyksellistä aktivistia harmitti kai se, että hänestä oli tullut vanhoillinen myös suhteessa kaupungin kehittäjiin. Ja kaikkein suurinta menettämisen pelkoa ja tuskaa tämä lahjomaton mies tunsi jo käynnissä olevaa sisäistä sammumista vastaan:mies tunsi viimeisinä aikoinaan oikeudentuntonsa kadonneen.”

Visasitaatti 13*

Nyt siteerattu teos taitaa olla sama kuin kirjailijan ensimmäisessä visaesiintymisessä siitä yksinkertaisesta syystä, että paljon muuta hän ei ehtinyt lyhyen elämänsä aikana saada julkaistuksi. Mutta klassikkohan tästä ajan saatossa tuli, tänä päivämäkin yhä luettu ja uudelleen tulkittu.

Vastausaikaa on visaukon lomailun tähden nyt jopa ruhtinaallisesti, joten ei vihjailla enempää.

Siispä vastaukset 18.9. mennessä osoitteeseen kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Ääni oli matala ja sen korostus vierasmaalainen, mutta tavassa jolla nimeni lausuttiin oli kuitenkin jotain tuttua. Käännähdin säikähtyneenä katsomaan kuka puhuja oli, sillä ovet olivat kiinni enkä ollut huomannut kenenkään lähestyvän portaita. Joku liikkuin kuistilla ja siirtyessäni lähemmäksi näin kookkaan tummapukuisen mieshahmon, jolla oli tummat hiukset ja kasvot. Hän nojasi ovenpieleen käsi ovenrivalla aivan kuin olisi aikeissa avata oven. Kukahan hän mahtaa olla mietin?”