Unto Vesa oli taas ensimmäisenä liikkeellä.

“Nuorten toivekirjasto on nuoruudesta tuttu, mutta kysytty kirjailija ja teoksensa ei. Vastaus on silti tämä: Erkki Rekimies, SOS – Hanhikari (1962). Tuohon aikaan luin jo muita kirjoja.”

Tauno Telaranta kertoo visapähkinän aukomistilanteesta, että “eduskunnan välikysymyskeskustelua seuratessa oli hyvää aikaa selvitellä viikon kirjavisaa”.

Mutta Telaranta jatkakoon faktoilla.

“Viikon visakirjailija on Erkki (Vilho Kalevi) Rekimies, syntyi 1923 Kouvolassa – kuoli 1995.

Vuoteen 1952 hän työskenteli toimittajana Sisämaa-, Lapin Kansa- ja Rovaniemi-lehdissä. Hän toimi myös radiossa freelancetoimittajana. Hän valmistui opettajaksi 1953 Jyväskylän opettajaseminaarista, jonka jälkeen hän toimi opettajana ja koulunjohtajana Kuusankoskella vuoteen 1975. Hän opetti myös suomen kieltä ja kirjallisuutta kansalaisopistossa. Hän osallisttui myös Kymenlaakson kirjailijayhdistys Paltan toimintaan.
Rekimies palkittiin 1960 Nuorten kirjan Otavan palkinnolla, 1962 H. C. Andersen -palkinnolla ja 1967 Itävallan valtion kirjallisuuspalkinnolla.”

Raila Rinne muistaa kirjasarjan hyvin, mutta visakirjailija oli uusi tuttavuus.

“Siniselkäinen nuortenkirjasarja, joka taitaa olla tuttu niin visaukolle kuin muillekin 1950- ja 1960-lukujen lapsille, oli WSOY:n julkaisema Nuorten toivekirjasto. Vuosien 1951 ja 1985 välillä siinä ilmestyi peräti 265 kirjaa, niistä suuri osa kotimaisia.

Yksi sarjan tuotteliaimmista kirjailijoista oli Erkki Rekimies. Häneltä julkaistiin kahdeksan nuortenromaania. Niistä tunnetuimmaksi nousi Tapporahat – tarina sudenajosta (1959). Se käännettiin myös ainakin saksaksi ja toi tekijälleen muutamia merkittäviä palkintojakin .- – –

En muista lukeneeni yhtään Rekimiehen kirjaa toisin kuin samassa sarjassa julkaisseitten Väinö Riikkilän, Astrid Lindgrenin, Aira Kokin tai monen muun Verneä ja Kiplingiä myöten. Ehkä kirjojen sotiin ja metsän petoihin viitanneet nimet eivät houkutelleet, päinvastoin. Kirjavisan sitaattikin on jostain meritaistelumaisemasta. Vieraampaa ympäristöä minun on vaikea kuvitellakaan.

Olipa muuten lysti metsästää itselleni tuntematonta kirjailijaa. Ei tarvinnut tarttua pyssyyn eikä suksiinkaan, vaan ihan siistillä sisätyöllä sain nimen paperille tai siis näytölle.”

***

Kotka on niin kova kirjallisuuskaupunki, että visassa hyötyy, kun on siippana Kotkan poikii. Niin kuin Tuulikki Lepomäki-Lahtisella.

“Sain tälläkin kertaa hieman apuvoimia 1950-luvulla poikavuotensa Kotkassa eläneeltä puolisoltani. Vihjeistä tuli heti mieleen nuorten toivekijasto. Niitä kirjoja itsekin lueskelin, mutta pojille tarkoitetut seikkailukirjat jäivät vähemmälle. Yritin etsiä esimerkiksi Pertsan ja Kilun luojaa Väinö Riikkilää, mutta mieheni tyrmäsi hänet saman tien, Pertsa ja Kilu seikkailivat Kotkassa!

Nopeasti löytyi kuitenkin Erkki Rekimies, jonka kirja Tapporahat löytyi jopa kirjahyllystämme. Se todellakin saisi nykyaikana varmaan paljon kritiikkiä.  – – –

Kirja, jota kysyttiin on SOS – Hanhikari, joka ilmestyi Nuorten toivekirjastossa vuonna 1962. Siinä 18-vuotias laivaston aliluutnantti Pekka ja matruusi Amos, saavat erikoistehtäväkseen evakuoida Hanhikarin saaresta kapteenin sukulaiset, majakanvartijapariskunnan ja heidän poikansa. Mutta venäläiset ovat jo ehtineet vallata saaren. Seikkailujen ja tulitaistelujen jälkeen partio on onnekkaasti suorittanut tehtävänsä.”

Myös Orvo Vitikainen vaelteli hetken Pertsan ja Kilun jäljissä.

“Vihje kirjailijasta yhtenä Nuorten toivekirjastossa useimmin julkaisseista johdatteli toviksi seikkailemaan väärille jäljille Väinö Riikkilän perään – 12 teoksella sarjassa selvä kärkisija – ja Pertsaan ja Kiluun, mutta hän ei ollut toimittajan eikä opetustoimien kanssa tekemisissä.

Uusi laskutoimitus johti minulle tuiki tuntemattomaan Erkki Vilho Kalevi Rekimieheen. Hänen parhaimmakseen mainittu pojan ja suden kamppailusta kertova ja onnettomasti päättyvä romaani Tapporahat (1959) sopi sekin visavihjeeseen.

Lappeenrannan kaupunginkirjaston ystävällinen virkailija haki varastosta neljä sopivimmaksi katsomaani ehdokasta, ja niistä SOS – Hanhikari, Toivekirjaston numero147 vuodelta 1962, tärppäsi. Laivaston aliluutnantti Pekka Kauranen apulaisenaan matruusi Amos Sibb, ’aikamoinen vetelys’, seikkailivat pelastamassa vanhaa pariskuntaa ja neljätoistavuotiasta Heikki-poikaa vihollisen hallussa olevasta Hanhikarin majakasta sodan jaloista jossakin kai Suomenlahdella, ja kaikki pelastuivat vihollisen upotusuhalta aivan viime sivuilla ihmeen kaupalla kuin Mikki Hiiri merihädästä. Matruusistakin paljastui arvaamaton voimavara.

Hanhikarin majakka 30-metrin korkuisine torneineen taitaa olla keksitty; Oulun-Kemin väylällä pitäisi olla Hanhikarin loisto.”

Matti Kärkkäinen tunistaa kirjailijan, vaikka:

“En ole varma, olenko lapsena lukenut Rekimiehen romaaneita. Ainakaan mitään muistijälkeä niistä ei ole minulle jäänyt. Jonkin verran luimme nuorille tarkoitettuja kirjoja ja jotkut NTK:n kirjat tuntuvat ainakin nimikkeinä tutulta. Melko varhain siirryimme kuitenkin aikuisten kirjoihin. Tästä todisteena olkoon se, että lähes kaikki 5-7 luokan pojat kirjoittivat aineen Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, kun piti kirjoittaa suosikkikirjasta. Tämä tapahtui lukuvuonna 1960-1961 pohjoissavolaisessa maalaiskansakoulussa.”

Pertti Vuorelalla on kirjalijasta omanlaisensa nuoruusmuistot.

“Kiistelin 1950-luvulla kavereitteni kanssa siitä, onko metsällä liikuttaessa turkin oltava karvapuoli sisään vai ulospäin käännettynä. Kiista jäi ratkaisematta. Aiheen väittelyyn saimme muistikuvani mukaan jostain lukemastamme eräkirjasta, joka on todennäköisesti ollut Erkki Rekimiehen tuotantoa. Kovin paljon nuorten kirjoja ei tuolloin yleensäkään ollut ja ne tuli luettetua kaikki, mitä pienen yläsatakuntalaisen kirkonkylän kirjastosta löytyi.”
***
Loppuun vielä lämpimiä muistoja NTK:sta. Ensin Mauri Panhelainen:

“Nuorten toivekirjasto – siitähän vihjeissä oli kysymys. Nuo kirjat ovat vanhoissa muistikuvissa tosiaan sinikantisia seikkailukirjoja, kai pääasiassa pojille tarkoitettuja. Tyttökirjat olivat erikseen, enkä niitä lukenut. Niin sanotuille varhaisnuorille tarkoitettuja Viisikko-kirjoja toki aikanaan luin, sillä ne sijoittuivat poika-ja tyttökirjojen yhteiseen välimaastoon.

Nuorten toivekirjastosta mieleen palasi parhaiten Väinö Riikkilän teos Pertsa ja Kilu, ulkomaisista Jules Vernen kirjoittamat mielikuvitukselliset seikkailut sekä James Fennimore Cooperin intiaanikirjat. Viikon etsintäkuulutettu Erkki Rekimies, näköjään ahkera poikakirjailija, ei ollut jäänyt mieleen, eivätkä hänen teostensa nimet soittaneet pieniäkään kelloja. Silti voi olla, että niitäkin tuli luetuksi vuosikymmeniä sitten, kirjoihin ja lukemiseen kiintymisen alkuaikoina.”

Eero Reijonen aloitta toisesta sarjasta.

“Vinkkikirjana visiiri käytti teosta Tapporahat, joka ilmestyi kollivuosinani Poikien Seikkailukirjastossa. Tämän kirjasarjan tarinoista en yleensä pitänyt. Tämän nimenomaisen kirjan kuitenkin luin, koska arvostamani Kallion kirjastonhoitaja roikotti sitä teosta pitkään tyrkyllä esittelyhyllyllä. Ei se pöllömpi opus ollut, ei ainakaan luomani stereotypian mukainen, taisi olla jopa hiukan liian moderni snadille kirjallisten raja-aitojen pystyttäjälle.

Psykkaa en ollut vielä lukenut riviäkään, mutta jotenkin luulin ymmärtäneeni nuoren pyssysankarin ajatusmaailmaa, jopa sitä, miksi kolmijalkaisen suden koipi vaihtui jossain vaiheessa nuorukaisen mielikuvissa pojan omaksi kädeksi. Motiivi sudenajoon oli klopilla se tärkein – ajokortin hankinta. – – –

Tuottelias visakirjailija ei kuulunut varsinaisiin suosikkeihini Nuorten toivekirjastossa. Ainoa opus, jonka varmasti muistan häneltä lukeneeni on Jouko Väkivahva ja Karvahousun pojat (v. 1957.), mutta se ei ollut tästä kirjasarjasta. Valitsin kirjan todennäköisesti sen härön nimen vuoksi. Ihan kohtuullinen tarina se oli: kertomus suomalaisjullin viikinkiseikkailuista. Snadisti ihmettelin sarvikypäröitä ja taottuja vaskimiekkoja, mutta ei se ainakaan näille nykyisille viikinkitarinoille hävinnyt totuudellisuudessa tippaakaan….- – –

Nuorten toivekirjasto oli Kallion kirjaparatiisin lastenosaston markkinajohtaja, huomattavasti tulevia liidereitä parempi. Tykkäsin sarjan kotimaisista; kärkinimi oli ehdottomasti Väinö Riikkilä. Tämän orjan asemassa kasvaneen entisen huutolaispojan luomat sankarit, Pertsa ja Kilu etunokassa, ja merelliset seikkailut Suulisniemellä ja Enonselällä maittoivat.

Koskahan Rauma-Repolan varastossa ikänsä duunia tehnyt Riikkilä saa Raumalle oman patsaansa? Kotkakin kelpaisi, koska sinne ne mestarin opukset usein johtavat.

Kyllähän ne stoorit olivat kuvauksia hellahuoneessa asustavien työläispoikien seikkailuista. Riikkilä oli ensiluokkainen kertoja, fokus oli tarinassa ja opukset kelpasivat hyvin parempiinkin perheisiin. Kai se pätee kaikkeen esittävään taiteeseen, myös lukemiseen; kun se tarina pitää kutinsa pystyvät lukemisesta nauttimaan kaikki.

Jostain kumman syystä pidin myöhemmän divarinpitäjä-tuttuni faijan, Tampereen klassisen lyseon reksin Eino Arohongan, eli kirjailija Aaro Hongan kirjoista, monet jo 40-luvulla ilmestyneet ja nyt uudestaan Toivekirjastossa esillä. Jopa nykymaailmanaikaan könkköniminen Juanikkaat virtaheposet eli partiolaisista kertova opus maistui hyvälle. Olen jonkin verran omituinen ihminen, myönnetään: minulla on vieläkin Aaro Hongan Nuorten toivekirjaston kirjat mökillä, vain lyhyen kantomatkan päässä yöpunkasta… – – –

Visakirjan vihjetekstissä nimetty sankarimatruusi Amos ja Visiirin salassa pitämä 18-vuotias laivaston aliluutnantti Pekka pelastavat sodan jaloista, vanjojen miehittämältä majakkasaarelta, miesten aluksen Kapteenin majakanvartija-sukulaiset. Kirjan lukeneelta, pähkinänsärkijän ikätoverin kohtalon ja myös ammatin jakaneelta kaveriltani saamani infon perusteella uskaltaudun pieneen teosanalyysiin: No, sitä konepistoolia käytetään ihan oikeasti ja Rumpulipas tärisee kädessä, mutta kohtuullisen maltillisesti. Ihan mukava tarina kuulemma, mutta nykylukijalle liian lattea.”

Tommi Kekola listaa nipun NTK-suosikkejaan.

“WSOY:n Nuorten Toivekirjasto tutustutti minut muunmuassa seuraaviin: Mark Twainin Tom Sawyerit ja Huckleberry Finnit, Riikkilän Pertsat ja Kilut, Cooperin Haukansilmät ja muut “inkkarit”, Lindgrenin Kalle mestarietsivät, Jules Vernen Kapteeni Grantin lapset, Kiplingin Kimit, sekä pari yksittäistä eli Finnemoren Robin Hood ja Stevensonin Aarresaari, yhteensä 56 noin kahdestasadasta teoksesta, mutta Erkki Rekimiehen kirjat jäivät väliin, syytä en kyllä tiedä?

Visasitaatin kirja on SOS-Hanhikari (1962), joka kertoo toisen maailmansodan aikaisesta pelastusoperaatiosta Hanhikarin saarella. Ihan kiinnostavan tuntuista, joten on tosiaankin omituista, etten niitä lukenut, kun kerran luin melkein kaikki tarjolla olleet Biggles-sarjan kirjat, jotka kylläkin kertovat ensimmäisen maailmansodan ajoista. Etsimällä löytyi myös se vihjeen kirja, joka ei ehkä olisi nykypäivän eläinsuojelijoiden mieleen, eli Tapporahat: tarina suden ajosta (1959); on hänellä tosin myös seikkailukertomus hopeaketusta, joka pääsee vapaaksi kettutarhasta sotien aikana (Suurten metsien vaeltaja, 1956) . Voisinkin ajatella lukaisevani ainakin tämän, sillä yksi kaikkien aikojan suosikeistani on Ruohometsän kansan kirjoittaja Richard Adams, jolla on muitakin vastaavanlaisia eläinteoksia, kuten Ruttokoirat ja Shardik.

Lopuksi pitänee vielä mainita NTK:n kirjoista kaksi suosikkiani, jotka molemmat sain synttärilahjoiksi, eli Asko Martinheimon Melkein seitsemän ja Pilkku päässä, ja jotka luin lukemattomia kertoja.”

Juhani Niemi päättäköön nostalgiatripin.
“Kyllä sitä on tullut aikoinaan luettua läpi lähes koko Nuorten toivekirjasto, vaikkakin siitä on jo aikaa. Joitakin teoksia on tullut luettua aikuisempanakin uudelleen. Ainakin Verneä silloin tällöin.”

Rekimiehen jäljille pääsivät myös Jouko Grönholm ja Veikko Huuska, mutta Seppo Saari jäi Väinö Riikkilän peesiin harhapolulle. Palkinto laitetaan Raila Rinteelle.

Viikon sitaatti 5

Tätä tarinaa hyödyntänyt viime vuosisadan lopun elokuva oli niin maineikas, että ohjaaja elokuvineen mainittiin kirjan uusintapainoksen kannessakin miltei yhtä isoin kirjaimin kuin itse kirjailija. Joka taas oli perin viehtynyt Freudin teorioista – lääkärismiehiä olivat molemmat – mistä jo kirjan nimi ja tematiikka eli vietit ja seksuaalisuus antavat viitettä.

Kuka, mitä? Vastaukset viimeistään 25.2. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 HKI tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi.

“Hän muisti muutaman omituisen sairaustapauksen, joista hän oli lukenut psykiatrian oppikirjoista, niinsanotut kaksoiselämät: joku aivan normaalia ja säännöllistä elämää elänyt ihminen katosi yhtäkkiä, oli poissa, palasi kuukauden tai vuosien kuluttua, ei muistanut itsekään, missä oli sen ajan ollut, mutta sitten myöhemmin hänet tunnisti joku, joka oli tavannut hänet vieraalla maalla, ja kotiinsa palannut ihminen ei muistanut siitä mitään. Sellaista sattui tosin harvoin, mutta joskus kumminkin, todistetusti. Ja jonkinlaisena heikompina muotoina ilmiö kai oli hyvinkin yleinen. Esimerkiksi kun palasi unesta valveille?”