Se ryntäys jäi lähtötelineisiin, mutta mennään maaliin niillä voimin mitä on.

Raila Rinne avaa pelin.

”Kadonnutta kenkää etsi Pentti Saarikoski kirjassaan Tähänastiset runot. Teksti oli ilmestynyt jo 1961 hänen kokoelmassaan Maailmasta.

’Kuu kurnutti lammikossa’ on mainio ilmaisu ja havainto, pientä edestakaista liikettä kuvaava. Ehkä runoilija käveli sateisena iltana asvaltilla ja kuun heijastus läikkyi hänen silmiinsä.”

Veikko Huuska kiirehti vasstaamaan suoraan kirjamessujen inspiroivasta ilmapiiristä. Visahenkilö tulee lähelle.

”Aina mielessä on se episodi, kun Pentti ja silloinen parinsa Mia Berner kävivät täällä meillä päin, tuossa parin kilometrin päässä kotoani, Kalmaalla, joka oli senaattori Edvard Gyllingin perheväen koti, entinen.

Pentti suunnitteli näytelmää Gyllingistä, halusivat autenttisen kosketuksen, Edvardin siskot asuivat vielä taloa.

Ei tullut näytelmää, tuli runo, Viimeiseen asti vastusti Edvard Gylling, julkaistu Tiarnia-sarjan kakkososassa Tanssiinkutsu.

Pentti sammui riiheen, olkia tarttui villapaitaan. Unessa ihminen voi päästä lähimmäs kohdetta. Berner on kertonut visiitistä PS -suruvuodelta teoksessaan.

Mutta Pentti oli pannut merkille, että Kalmaan pihan sisääntuloraitilla seisoo pätkä koivukujaa, jota Gylling ajatteli Viipurissa 1918 kun ’armeija sortui’, ja onhan siinä sitten myös luja ja juureva lehtikuusikäytävä, – mutta näistä kahdesta vain tsehovilainen koivu vetosi runoilijan luovaan mielikuvitukseen. Gylling oli lehtikuusi, käytettävä, luja mutta isännän kätten armoilla. Olen usein silittänyt niitä runkoja, katsonut paksuja leveästi syleileviä oksia.

Vuonna 1983 kävin viimeisen kerran kahvilla sisarten, Evan ja Margitin luona, he muistelivat menneitä, pihanurmikolla seisoi potkukelkka.

Tunnen jonkinlaista kollegiaalista kosketusta Penttiin, kun itsekin juuri nyt kirjoitan Gylling-elämäkertaa, tosin yhtä tuskaisesti kuin Pentti omaa näytelmäänsä; sitä ei valmiina koskaan saatu nähdä, minä yritän päästä maaliin.”

* * *

Eero Reijosen ammoinen heräteostos osoittautuu viimeistään nyt kannattavaksi.

”Sellon kirjaston noutohyllystä muutama vuosi sitten poimimani visarunoilijan koko runotuotannon sisältämä keltainen pokkari (Otavan Seven-sarja 2006) on Niipperin konehuoneessa, kädenojennuksen päässä. Olen sitä silloin tällöin lukenutkin, muutaman värssyn verran kerrallaan. Tyyppitilanne on ollut se, kun Visakallo itsekin on oivaltanut tekstinsä huitelevan jo monta seisaketta Toijalan takusilla mailla. Eli melko tasan tarkkaan yhtä monta kertaa kuin vastauksia on täältä väsätty. Ja aivan mahtavaa pätkäluettavaa visarunoilijan lyriikka on. – – –

Visakokoelman (1961) hittiruno on tietysti Asema I. ’Toijalan takana ei ole paljon mitään’…Se on vähän myöhästynyt herja pirkkalaiskirjailijoille, Väinö Linnan ja miksei myös Lauri Viidan suuntaan. Mahtava Eino Leinon seura, kaikki kärkinimet paikalla, otettiin Mäkelän piirissä ystävällisesti vastaan. Mukana helsinkiläisten joukoissa oli myös Pentti Saarikoski, takajoukoissa, hiljaisenakin.

Muutaman vuoden päästä tapahtui todella, että kirjailijakokouksessa Turussa Pentti Saarikoski esiteltiin järjestäjien toimesta ensimmäisenä puheenvuoron käyttäjänä. Ujolta nuorukaiselta ei löytynyt passeleita sanoja siihen paikkaan. Ja koko tapahtuma muuttui katstrofiksi. Runoilija kiidätettiin Kupittaalle, Armo Hormian, hovipsykiatrin hyvään hoitoon. Hannu Salama ei ollut ainoa taiteilija, joka sai tästä tapahtumasta sytykettä omaan tuotantoonsa.

Merkittävin runo, ainakin joukkueen vaihtumisen kannalta visakokoelmassa oli Perunavaras, jossa runoilija hyvästelee modernistit ja ennen kaikkea ateljeekriitikkonsa Tuomas Anhavan: ’Minä luin pahvista leikattuja runoilijoita/ joiden suusta tuli puhetta kuin kirjoitusta,/ runoilijat istuivat puutuolien päällä/ kahdessa metsässä ja kuuntelivat kuuta…’

Anhava, jonka sanansäilä oli paitsi terävä, myös iskuvoimaltaan aikakauden jykevin, antoi tulla täyslaidallisen. Anhava uskoi, että leväperäisyyden ja hataran kielitaidon lisäksi Saarikoski halusi tietoisesti tärvellä alkuperäisiä tekstejä, esimerkiksi valitsemalla pohjaksi useista tarjolla olevista käännöksistä sen tarkoituksella huonoimman. Tekstistä voi rivien välistä lukea, että Saarikoski kadehti maailmankirjallisuuden mestareita. (Vihreän langan tulkinta Tuomas Anhavan Parnassso-kirjoituksesta). Yksi suomalais kirjamaailman suurimmista mysteereistä on se, että huolimatta vaikutusvaltaisista teilaajista, Saarikosken puhuva pää pysyi sijoillaan vuosikymmenestä toiseen.

Otetaan tähän vain yksi esimerkki. Lainataan kirjailijan määrittelytekstikstiksi se todistusvoimaisin. Vaimon arvio. Niistäkin kertyisi tarinaa enemmän kuin piisalti. Aika samansuuntaisiahan ne ovat. Vaikka en kuulu Pentti Saarikosken proosatuotannonkaan teilaajiin, pidän neljännen siipan, Tuula-Liina Variksen, opusta Kilpikonna ja olkimarsalkka (1993) parhaana proosana, mitä tämän aiheen tiimoilta on kirjoitettu. (Mukaan lukien maestron omat päiväkirjat). Oman vaimoni aikanaan saama joululahja on Niipperissä käsillä ja tietysti myös kommentit tästä opuksesta ovat päteviä. Oma pikainen selaus riittää muistikuvien täydentäjäksi.”

Mauri Panhelainen arvostaa (visaäijän lailla) eniten Penan loppusuoran runotuotantoa.

”Nuoren runoilijaneron Pentti Saarikosken boheemielämä oli ilmeisesti jo vauhdissa vuonna 1961, jolloin ilmestyi kokoelma Maailmasta, jossa runoilijaminä lähtee visarunossa etsimään kadonnutta kenkäänsä. Tuon kokoelman säkeet alkavat yhä useammin minä-sanalla ja kertoilevat runoilijan elämän sattumuksista ja mielen assosiaatioista. Nyt luettuna ne tuntuvat paljolti aikaansa sidotuilta, eivätkä minun mielestäni yllä Saarikosken myöhempien aikojen parhaan tuotannon tasolle.

Sen lisäksi että Saarikoski oli vuosien mittaan tuottelias runoilija, hän oli myös ahkera kääntäjä. Oikeastaan hän aloiitti kirjailijan työt 1950-luvun lopulla omien näppärien runojen ohella suomentamalla vanhaa kreikkalaista runoutta samoihin kansiin (mm. Runot ja Hipponaksin runot).

Lyhyeksi jääneen elämänsä viimeisinä vuosina Saarikoski kirjoitti pääteoksensa Tiarnia-sarjan (Tanssilattia vuorella, Tanssiinkutsu, Hämärän tanssit), joka hämmästytti kirjallisen yhteisön hienoilla runokuvilla ja korkealla tasollaan. Saarikoski kävi syntymässä Impilahdella Laatokan rannalla, asui joitakin lyhyitä aikoja ulkomaillakin (Dublin, Praha) ja kuoli Joensuussa, mutta oli kasvuvuosien perusteella juuriltaan helsinkiläinen. Hänen koruton, mutta hienossa maisemassa sijaitseva hautansa on Heinävedellä, Valamon luostarin haustausmaalla.”

* * *

Sirpa Taskinen haastaa näin:

”Maailmanluokan runoilija” – aika suuria sanoja. En ole mistään löytänyt tietoja, onko Pentti Saarikosken (1937-1983) runoja käännetty muille kielille; yhden osaksi ruotsinkielisen kokoelman hän teki yhdessä Mia Bernerin kanssa. Suomessa häntä on toki pidetty runoilijoiden esikuvana ja runomuodon uudistajana.

Aikoinaan korkeisiin sfääreihin noussut ihailu on nykyisin hieman rapistunut; viime aikoina hän käännöksiään on kritisoitu varsin reippaasti, ja kirjoja on suomennettu uudestaan. Aikansa superjulkkiksena itse kullakin on hänestä vähintäänkin mielikuva. Minä en häntä koskaan tavannut; yhden vaimoista ja yhden tyttäristä sentään.”

Juhani Niemi kuittaa edellisen:

”Kyseinen teos lienee 1961 julkaistu kokoelma Maailmasta. Koska lähikirjastossa ei ole kyseistä kirjaa, en voinut asiaa varmistaa. Seuraavana vuonna ilmestyi hänen läpimurtoteoksensa Mitä tapahtuu todella. Tällä kirjalla hän teki pesäeroa muihin modernisteihin. Kymmenvuotiaana nämä tapahtumat eivät kiinnostaneet, vaikka Saarikosken nimi oli kyllä tuttu lehtien palstoilta. Saarikoski oli mediassa seurattu jo ennen kuin oli olemassa termiä julkkis. Ja kaikkein eniten juttuja toi esiin Saarikoski itse. Kansanedustajaksikin hän pyrki SKDL:n ehdokkaana, mutta ei tullut valituksi.

Kaiken kaikkiaan Saarikoski oli tuottelias runoilija, modernistien keulahahmoja, joka vaikutti suuresti suomalaiseen runouteen. Hänen runojaa on myös käännetty usealle kielelle, joten jonkun verran tunnettuutta on myös Suomen rajojen ulkopuolella. Ihmisenä hän taas tuntui olevan hyvin itsekeskeinen ja vaikea luonteeltaan.”

Matti Kärkkäinen ottaa maailmanluokkaisuuteen neutraalin kannan.

”En ole Saarikosken enkä muunkaan runouden tuntija, joten en voi kiistää enkä vahvistaa väitettä, että Saarikoski olisi maailmanluokan runoilija. Vähän olen hänen tuotantoaan lukenut, mutta Tiarnia-sarjaa sentään useampaankin kertaan.”

Terhi Tuomikosken kiinnostava ehdokas oli Tanssiva karhu -palkinnon muutama vuosi sitten voittanut Lassi Hyvärinen.

Palkinto menee Veikko Huuskalle. (rb)

Visasitaatti 19*

Tämä kirjailija on pärjännyt aika hyvin ”kaikkien aikojen sata parasta romaania” -tyyppisissä rankkauksissa. Esimerkiksi arvovaltaisen amerikkalaisen aikakausilehden listauksessa hänen pääteoksekseen mielletty kirjansa löytyy top-tusinasta. Visakirja taas on huomattavan taidevaikuttajan ”omaelämäkerta”, siis fiktiota alusta loppuun.

Kuka on kirjailija, jota vuoden päästä juhlitaan varmaan ihan urakalla, mikä myöhäisemmän tuotantonsa teos? Vastaukset viimeistään 15.11. sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Kirjoitettuani ’Lopun’ elämäntarinaani havaitsin viisaaksi kipaista takaisin tänne alun kynnykselle, ikään kuin ulko-ovelleni pyytämään anteeksi saapuvilta vierailta: ’Lupasin teille omaelämäkerran, mutta pullien ollessa uunissa, jokin meni vikaan. Tästä tuli myös päiväkirja, joka kertoo levottomasta viime kesästä. Tarpeen vaatiessa voimme aina tilata pizzaa. Käykää sisään, käykää sisään.”