Saakoon siis Juhani N. jatkaa teospaljastukseen asti.

”Olen lukenut tämän kirjan joskus 1960-luvun taitteessa Laipion suomennoksena, nykyinen opukseni on Jarkko Laineen suomennos vuodelta 1972. Luin aikoinaan teoksen nk. poikakirjana, sellainenhan se tietysti päällisin puolin onkin. Vasta myöhemmin huomasin myös sen yhteiskuntakriittisyyden.

Kyseessä on, tietenkin, Mark Twainin alias Samuel Langhorne Clemensin Huckleberry Finnin seikkailut, joka julkaistiin Englannissa ja Kanadassa 1884 ja Yhdysvalloissa vuotta myöhemmin.”

”Kaksi lapsuuden lukuelämystä on vaikuttanut eniten elämännäkemykseeni, jysäyttänyt metrin halolla hartioihin: Robin Hood (1883) ja Huckleberry Finn (1884).

Visakirja on tietysti Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut. Sitaatti on uusimmasta Juhani Lindholmin suomennoksesta vuodelta 2018.

Sen ovat suomentaneet myös Tyko Hagman (1904), Yrjö Kivimies (1924), Jarkko Laine (1972). Minulla on myös spesiaalina usein unohdettu Kirsi Laipion suomennos vuodelta 1945.

USA:ssa otettiin 2011 kirjasta uusi painos. Siinä sana nigger oli vaihdettu sanaan slave. Vastalausemyrsky oli raivoisa! Oli puututtu ‘pyhään’ tekstiin.

Poikien seikkailukirjana Huckleberrya ensin luettiin. Aikuislukemistona siitä kasvoi elämäntäyteinen eväs. Twainin viitan alta paljastui ripavakallinen filosofiaa, teologiaa ja politiikkaa. Aikaisin kuolleen äidin ja kyläjuopon pojasta onkin tullut monelle vapauden esimerkki.

Josko Twain tahtoi – vaikka minut nyt ammuttaisiin koska haen tarkoitusperiä – kirjallaan jo tuolloin osoittaa, kuinka ihmiset luopuvat mitättömistä syistä vapaasta tahdostaan ja vellovat massoina ajamaan omaa asiaansa, tappamaan, perimään rahaa ja pitämään hartauksia.

Tarinan juonen, lauttamatkan joella, tuntevat kaikki. Siellä isäänsä paennut Huck ja karannut orja Jim ovat vapaita toisten tahdosta. Rannoilla ahneus sanelee ihmisten arvot eli tasa-arvo on joltakin pois. Ihmisellä on aina ollut hinta ja kauppa-arvo.

Oleellista on hoksata kuinka Huckin oikeudentunto saa syttynsä Jimistä. Petri Tamminen on sanonut, että Jimin maailmankuva on puhdas ja luonnollinen; hän omistaa itse itsensä. Niin voimissaan ihminen on harvoin.

Twainin sarkasmi yltää näet pitemmälle. Hän ei seppelöi kapinaa, ei anna sen kestää vain kirjan verran. Jos kapinan onnistuminen onkin pelkkä haave, se jää elämään. Huck veisti sille tielle opasviitan.

Kurisoiteettina mainittakoon kuinka George Orwell on kertonut, että Twain näytti joka aamu vaimolleen mitä oli edellispäivänä kirjoittanut. Vaimo poisti sen mitä ei pitänyt sopivana. Armoton sotku syntyi yhdestä voimasanasta. Sana oli helvetti.

Sopii kuitenkin uskoa, ettei rouva olisi voinut estää Twainin kirjoittamasta mitään, mitä tämä todella olisi halunnut.

Orwell toteaa kuitenkin ironisesti, että rouvan oli helppokin saada miehensä antautumaan yhteiskunnan edessä, mutta antautuminen johtui miehen omassa luonteessa olleesta viasta, kyvyttömyydestä halveksia menestystä.”

* * *

Jari-Pekka Vuorelalla on jännä refererenssiolento Twainin sankarille.

“Visakirja on eksistentialismin perusteos Huckleberry Finnin seikkailut. Käsillä olevaa suomennosta en ole lukenut, tusinan verran muita versioita maailmalta kylläkin. 60 vuotta sitten minut ohjasi kirjan pariin päähenkilön kaima Huckleberry Hound.”

Kyseessä on varmaan yksi historian kielletyimmistä ja sensuroiduimmista kirjoista: aikanaan siksi, että siinä pidettiin ‘neekereitä’ ihmisinä; sittemmin siksi, että siinä käytettiin ‘neekerin’ tapaisia aikansa asiatyylin sanoja. Monessa asiassa Twain oli myös aikaansa edellä, käytti kirjoituskonettakin.”

Sirpa Taskinen kertoo anekdootin.

“Vuosia sitten erääseen kirjastoon saapui henkilö, joka osoittaen oppineisuuttaan halusi lainata teoksen Mustikka Suomalainen. Selvittyään äimistyksestään (ja hihityskohtauksestaan) kirjastonhoitajatuttavani osasi hakea hänelle Huckleberry Finnin. (Vastoin isänmaallisia kuvitelmiamme Finn-nimi harvoin tarkoittaa suomalaista, joskin kyseisessä teoksessa isän juoppous voisi johtaa ajatukset tähän suuntaan.)”

Mauri Niemi pohtii sitaattia sitaatin kyljessä.

”Vihjeessä oleva ampumalla uhkaaminen alkoi tuntua jotenkin tutulta. Mieleen tuli Mark Twainin suuhun laitettu anekdootti ’jos omistaisin haukkuvasta koirastasi puolet, ampuisin oman osuuteni’.

Visan sitaatissa elettiin talvea, mikä eksytti aluksi vääriin ilmansuuntiin Missisippijoelta. Pienen hakemisen jälkeen kuitenkin Huckleberry Finnin seikkailujen alussa oleva tykistön upseeri Grangerfordin ‘kuulutus’ vahvisti oikeaan osumisen.

Huckleberry Finnin seikkailut oli lapsuuteni ehkä tärkein kirja. Luulen muistavani vielä sen kiihkon, jännityksen ja riemun hetket, joita kirjan lukeminen synnytti. Täytynee lukea kirja uudelleen ja katsoa millaisia tunnereaktioita Finnin ja Jimin odysseia saa aikuisiällä aikaan. Luulen, että 1800-luvun lopulla kirjoitetun kirjan rodun, identiteetin ja orjuuden teemat ovat edelleen relevantteja globalisaation myllertämällä 2000-luvulla.”

Pertti Ukkonen on lähtenyt ratkontaan tuo sama alkulehtiasia tienviittanaan.

”Varsinainen sitaatti olisi kyllä jäänyt selvittämättä, mutta ilmeisesti tuo vihjeenä ollut alkulehtihuomautus on ollut joskus 1960- ja 1970-lukujen vaiheilla luettuna niin vahvasti mielikuvistusta stimuloiva, että sen muistin vielä nytkin. Tosin omani luin edelleen kotihyllyssä olevasta Yrjö Kivimiehen suomennoksesta, mutta uusinkaan suomennos ei ole niin eri kieltä kuin tuo vanha, että jälki olisi kylmennyt. ’Iankaikkinen’ on muuttunut ’ikuiseksi’ ja ‘kertomataulu’ ’kertotauluksi’, mutta ajatus välittyy samana.”

Pikkupoikana enkä koskaan sittemminkään ole kyllä tullut tietäneeksi, että Mark Twainin 1884 tai 1885 julkaisemaa romaania Huckleberry Finnin seikkailut pidetään yhtenä suurimmista amerikkalaisista romaaneista. Twainin muita juttuja olen kyllä pitänyt teinivuosista alkaen suuressa arvossa — erityisesti niitä, joissa vähän huovismaisesti kiinnitetään huomiota inhimilliseen ja uskonnolliseen pikkumaisuuteen, tai uskaltaisiko sanoa pikkuporvarillisuuteen — mutta Huckleberryllä on jotenkin säilynyt poikahenkilöiden seikkailukirjan mielikuva.

Nyt on selvästikin pakko katsoa, millaiseen muotoon Juhani Lindholm on tarinan suomentanut. Helmet.fi:n mukaan sitä näyttää olevan pääkaupunkiseudun kirjastoissa peräti 58 kappaletta, joista yli puolet saatavillakin. Voihan olla, että käännöksen lisäksi myös lukijan muuttuminen antaa tilaa uusille tulkinnoille.”

* * *

Vesa Paavolaa on jäänyt vaivaamaan vesikulkuneuvon nimitys.

“Kun noin kymmenvuotiaana luin Huckleberry Finnin seikkailuja, minulla jäi takkuamaan kohta, jossa H.F. kulkee ruuhella Missisippi-joella. Kaupunkilaispoikana minulla oli käsitys, että ruuhi on pellolla seisova vino talo (sekoitin sen siis riiheen). Oli vähän työlästä mielessään kuvitella, miten sellaista melotaan jokea pitkin.

Jarkko Laineen suomennoksessa puhutaankin tietääkseni kanootista.”

Mauri Panhelainen ripottelee ensin koivuntuhkaa niskaansa ja ryhdistäytyy sitten uuden pähkinän avaamiseen.

“Edelllisessä visassa tuli iso moka: yksi mielikirjailijoistani Ian McEwan ja hänen teoksensa Lauantai jäi pimeäksi, vaikka olin kirjan lukenut ja jopa nähnyt siitä tehdyn näytelmän Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Pienikin vihje siinä jatkuvasti pelattavasta squashista olisi voinut pelastaa. Tosin on tunnustettava, että kirjojen nimet tuppaavat nykyisin unohtumaan, kirjailijoiden nimet säilyvät vähän paremmin muistissa.

Uudelta mokalta pelasti saamani avunanto kirjallisuuden Viisasteen kerhoon kuuluva ystävältäni, joka on saanut etunimensäkin kirjailija-professori Koskenniemen mukaan. Nyt etsittiin amerikkalaista klassikkoa Mark Twainia, jonka edellinen esiintyminen visalistauksen mukaan tapahtui kirjavisassa vuonna 1994. Twain kirjoitti muutaman hyvin menestyneen Tom Sawyerin seikkailut -teoksen jälkeen Missippijoelle sijoittuvan seikkailukertomuksen, jossa päähenkilönä oli Tomin kaveri, noin 13-vuotias Huckleberry Finn sekä lautalla tehdylle pakomatkalle mukaan lähtenyt orja Jim. Vaiherikas retki vei heitä 1100 kilometrin matkan valtavan joen alajuoksulle. Vuonna 1884 ilmestynyt teos on enemmän kuin nuorten seikkailukirja – se on historiallisesti katsoen varhainen ja väkevä haaste vapauden ja ihmisarvon puolesta yhteiskunnassa, jossa orjuus oli voimissaan.”

Ossi Lehtiö määrittää teosta tähän tapaan:

“Ellen suuresti erehdykseen kulje, niin kyseessä on kahden nuoret seikkailu, jota yleisesti pidetään yhtenä suurista romaaneista, joka on kirjoitettu ennen amerikankielen ja ilmaisun yksinkertaistumista.

Toinen päähenkilö on viaton nuori, jolla on kuitenkin riittävä määrä seikkailua suonissaan. Hänen paras ystävänä on karannut orja ja yhdessä he seikkailevat lauttamatkan Missisippijoen rantamilla.

Kyseessä on siis kuvaus olosuhteista pakenemisesta ja vapaudenkaipuun täyttymisestä.

Kirja on satiiri rotuvihasta ja sorrosta, mutta myös kuvaus nuoresta ennakkoluuttomuudesta ja toisen ihmisen hyväksymisestä.”

Eero Reijosen aatokset ovat tutun pulppuilevia ja ajassa kauas matkaavia. Heti alkuun hän tekee huomion, jota visaboomeri itse ei lainkaan hokannut.

“Visiiri hakee näköjään jatkumoa mainion suomentajan kautta. Se sopii tietysti hienosti, Juhani Lindholm on kelpo kääntäjä, hänkin. Ja kyllä visakirja kuudennen käännöksensä ansaitsee, vähän vielä uudella roimalla tukkilaisjaksolla ryyditettynä. Aiheeseen sopivat kääntäjän jälkisanat, makoisana palana niissä on T. S. Eliotin muistuma visakirjasta , jonka hänen vanhempansa olivat ilmoittaneet soveltumattomaksi luettavaksi nuorille pojille. – – –

Visakirjan sai tuleva pähkinänpurija käsiinsä viimeistään kansakoulun kolmannella. Tom Sawyer oli uponnut helposti, ihan suosikkilistan kärkeä se oli ja käännöskirjojen ykkönen, silloin seikkailukirjaiässä.

Visakirja, jonka versioista oli yleisesti käytettävissä Nuorten Toivekirjaston mainiossa sarjassa julkaistu Yrjö Kivimiehen vuoden 1927 käännös, oli huomattavasti kovempi pähkinä nöösipojan purtavaksi. No, Jarkko Laineen vuoden 1972 käännöksen, jonka luin kieltämättä siihen aikaan vielä enemmän kääntäjän kuin Visakirjailijan vuoksi, luettuani tajusin, miksi kirja oli ollut liian tuhti paketti 10-vuotiaalle Alppilan kollille. – – –

Me asiaan perehtyneet väitämme, että visakirjan asenteet, joilla kansa ottaa vastaan Kruununperillisen ja Herttuan herkulliset kujeet, ovat toteutuneet teoksen vastaanotossa. Näin on ollut jo useiden sukupolvien ajan, ainakin ennen tämän uuden vuosituhannen vallankumousta, jossa kirjallisuus on jäänyt tappiolle…

No, arkansasilainen rahvas ei tietysti ole tippaakaan valistuneempi nykyään. Taitavien komeljanttarien kikat uppoavat tänäkin päivänä yhtä nopeasti, vieläpä nopeammin, kuin rannalta irronnut tulvan repäisemä talo vajosi Missourin liejuisiin syvyyksiin aikana ennen Yhdysvaltojen veristä sisällissotaa. Vettä täytyy olla kuitenkin enemmän kuin pari syltä, eli yhden ‘Mark Twainin’ verran. Tämän matalammallahan eivät myöskää siipirataslaivat kyenneet matkaamaan.

Amerikkalaiset ovat kyllä ihan oikeassa , eihän Huckleberry Finnin seikkailut mikään lastenkirja ole. Olen satavarma siitä, että aina kun Mark Twain huomasi kirjoittaessaan, että nyt alkaa tulla liian tanakkaa tavaraa, kaivetaan Tom Sawyerin poikakirjahahmo esiin.

Tom Sawyerilla visakirjassakin lähdetään liikkeelle. Ja muutaman ensimmäisen kappaleen verran tarina etenee tuttuu malliin. Myös viimeinen rypistys Huckleberry Finnin seikkailuissa tapahtuukin sitten poikien seikailukirjamaailmassa. Koko kirjan lukeneita ja tekstiin paneutuneita, Twain,( vekkuli ja humoristi vielä tuohon aikaan), ei pystynyt hämäämään. Eikä tietenkään aitoja punaniskajenkkejä, jotka vainulle päästyään ovat paljon pätevämpiä kaiken vieraan ja epäsopivan nuuskijoita, kuin Missisipin seudun vainukoirat, jotka tosin ovat Visakirjan suurimpia alisuorittajia.

Selkeimmin on otettu tarkastelun alle orjuuskysymys. Kirjoittamisajankohdan tekstiksi Huckleberry Finn on poikkeuksellisen rohkea kannanotto orjuutta vastaan. Twain on tässä yhteydessä ottanut käyttöön yhden koko jenkkien kirjallisuusgenren mullistavimmista tavoista: vieraan kertojanäänen käytön. Sivistymätön, juopon rentun isän pieksemä, Missisipin rantamilla kasvanut nulikka, voi tietenkin päästellä suustaan jotain ihan muuta kuin arvostettu kirjailija ja luennoitsijasuuruus. Ei tämä mennyt läpi silloinkaan, eivätkä nämä vieraat kertojanäänet ole myöhemminkään suojelleet taiteilijoita mielipidevainoilta.

En tiedä mistä kertoo se, että Huckleberry Finniä, joka toimii orjuuden vastustajien soihdunkantajana kaikkea ‘setätuomoilua’ vastaan toista sataa vuotta, nyt on ruvettu tulkitsemaan rasistisena teoksena. Uusi jenkkikäännös, jossa tänä päivänä rasistisiksi koetut sanat on korvattu esim. orja-nimikkeellä, eivät edusta minkäänlaista ajankuvaa. Onneksi tämä sensurointihanke – siitähän tässäkin on kysymys-, nostatti hirmuisen vastalauseryöpyn. Ne rotusorron vastustajat, jotka pitävät Huckleberry Finniä ensimmäisenä rotujen tasa-arvon puolestapuhujana yhdysvaltalaisessa kirjallisuudessa, kokivat hekin tulleensa loukatuiksi. Ja aivan aiheesta.

Postuumin omaelämänkerran, joka julkaistiin 100 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen, Samuel Langhorn Clemens kuvailee itsensä hyväuskoiseksi, vilpittimäksi idiootiksi, joka sallimuksen avulla selviytyi elämästä lähes kuivin jaloin. Mark Twain ei laittanut kirjoillaan, artikkeleillaan ja puhujakeikoillaan (Twain lienee Yhdysvaltojen ensimmäinen ykkösluokan stand up -koomikko, joka valloitti myös muun maailman) ansaittua omaisuutta kurkunkoskesta alas, vaan kulutti rahansa aikaansa edellä oleviin keksintöihin… ja huijareiden pohjattomiin taskuihin.

Suurin virhe, jonka lukija voi tehdä on tunnetusti se, ettei hän osaa pitää erossa tunnetun kirjailijan julkista kuvaa ja hänen tekstinsä sisältöä. Vähemmän on puhuttu siitä, ettei kirjailija, joka teoksissaan kuvailee esim. huijareiden kaikki kommervenkit tarkasti kuin timanttien leikkaaja tekee duuninsa, kykene omassa elässään tunnistamaan näitä tyyppejä lainkaan. Ja nyt puhutaan vain rahasta. – – –

Moni tuleva tekstinikkari on saanut eväitä Huckleberry Finniltä. Otetaan nyt tähän esimerkiksi toinen maineikas yhdysvaltalainen kirjailija Edgar Lee Masters, jonka Spoon River Antologian Arvo Turtiainen (jonka patsas on Kallion kirjaston kupeessa) on hyvin pätevästi suomentanut. Antologiahan koostuu kuvitteellisen amerikkalaisen pikkukaupungin hautakivikirjoituksista, jotka toisin kuin on tapana ollut, eivät ole mitään valheellisia hymistyksiä, vaan kertovat karusti totuuden vainajan elämästä- ja kuolemasta. Kyllähän Edgar Lee Masters, jonka menestysopus ilmestyi v. 1915, on taatusti lukenut oman Huckleberrynsä hyvin nuukaan. Varsinkin sen kohdan, jossa tytöksi tekeytynyt Huck Finn lukee 14-vuotiaan, pian runon rustaamisen jälkeen edesmenneen Emmeline Grangefordin kirjoittaman muistovärssyn ‘Oodi Stephen Bowling bots-vainajalle’.”

Twain-tietäjiin kuuluvat myös Matti Kärkkäinen, Tarmo Tikka ja Unto Vesa. Palkinto Pertti Ukkoselle.

Visasitaatti 18 *

Viimeisiä asteriskitehtäviä eli jo kertaalleen visassa esiintyneitä kirjailijoita viedään, paluu normaaliin koittaa (tällä tietoa) vuoden vaihtuessa.

Maailmanluokan runoilija on tämäkin, niin suomalainen kuin onkin. Siitä vihjaa myös tänä vuonna tasavuosia täyttäneen, nyt luupin alla olevan kokoelman pelkistetty nimi. Ensi visavuoteen tähytessäkin kirjailijalla on merkittävä rooli.

Siis kuka, mikä? Vastaukset viimeistään 1.11. mennessä osoitteella kirjavisa@demokraatti.fi.

”Minä läksin etsimään
kadonnutta kenkää
minä tulin tienhaaraan
ja kioskin luokse
mutta kioskin luukku oli kiinni.
Minä olin naimisissa
siskoni kanssa,
minä nukuin voikukkien päällä.
Kuu kurnutti lammikossa,
aurinkokuntien yliopistot.
Riippuvat puutarhat kasvoivat.”