Pertti Vuorela saakoon kertoa ratkaisun päämysteeriin.

”Eeva Tenhunen (1937–2017) työskenteli oppaana Olavinlinnassa opiskelukesinään ja hyödynsi kokemuksiaan esikoisromaanissaan Mustat kalat (1964). Kirjan päähenkilössä Liisa Rautasalossa onkin paljon Eevaa itseään.

Eeva jatkoi Liisa Rautasalon ja Martti Hallan tarinaa Mustien kalojen vielä neljän dekkarin verran. Visakirjassa Kuolema savolaiseen tapaan (1976) Hallat on vakiintunut aviopari pienessä savolaisessa Viinamäen kylässä. Liisa kirjoittelee ja Martti kärsii loppuunpalamisesta ja traumoista. Heidän Mustikkamäen tilan kellarista löytyy punasaappaisen tytön puolisulanut ruumis, jota Liisa epäilee Martin rakastajattareksi. Murhaa selvitellään yhteisvoimin värikkäässä kyläyhteisössä. Romaanista on tehty myös televisioelokuva vuonna 1983.”

”Vihjeissä sanottiin, että Eeva Tenhunen oli monessa mielessä ensimmäinen. Se sai pohtimaan, missä mielessä?

Ensimmäinen naisdekkaristi hän ei ollut, sillä ainakin näyttelijä ja teatterinjohtaja Glory Leppänen kirjoitteli jännitysromaaneja jo 1960-luvulla. Oliko hän ensimmäinen naispuolinen savolaisdekkaristi, vaikka muutti Kiuruvedeltä Pohjois-Karjalaan Kiteelle loppuelämäkseen? Ehkä, vaikkei savolaisuuden sanansaattaja samassa vahvassa merkityksessä kuin Olavi Rytkönen, joka käänsi Aku Ankan savoksi. Vai raivasiko uutta uraa se, että esikoisteoksessa murhamysteeriä selvittävä päähenkilö on nainen, Olavinlinnan opas ja kirjailijan alter ego Liisa Rautasalo, joka esiintyy myöhemässä visakirjassa minä-kertojana. Entä se, että suomalaisten nykydekkaristien perustaman Crime Time -kustantamon Nostalgia-sarjan avasi Eeva Tenhusen teos Mustat kalat vuodelta 1973?”

Glory Leppäsen dekkariuran toki visaukkokin muistaa, mutta pitää Tenhusta silti ensimmäisenä merkittävänä naisdekkaristinamme. Hän oli myös ensimmäinen suomalainen nainen legendaarisessa Sapo-sarjassa, toinen kaiken kaikkiaan Walentin Chorellin jälkeen. Saattoipa Tenhunen olla myös eka meikäläinen nainen, jonka dekkarikirjasta tehtiin 1980-luvun alussa tv-sarja. Korjatkaa, jos väite edustaa totuuden jälkeistä aikaa.

* * *

Eero Reijonen lähti ratkonnassaan liikkeelle siitä, että ”kohtuullisen luettavia kotimaisia naisdekkaristeja – eikä sen puoleen miehiäkään – ole riesaksi asti tarjolla. Ainakaan savolaisia luonteenominaisuuksia melko nappiin kuvaavia kiteeläisiä.”

Aika tiukka rajaus heti alkuun, mutta tiukkaa oli loppukin. Tähän tapaan:

”Visakirjailija on dekkariin jemmattujen antipatioiden suhteen loistava ladunavaaja, sillä hän on leppoisaan savolaiseen naattimiseen ja murhien ’kahotaan toisena päivänä’ -tyylillä tapahtuneen selvittämiseen piilottanut ihan selvää ja omasta tuntemuksesta kumpuavaa yhteiskuntakritiikkiä. – – –

Visataiteilija sanoi jo nuorena lukeneensa Vilho Helasen jännäreitä. Ja kyllä sen tosiaan huomaa. Muistan kuinka se aluksi ärsytti, niin selvästi se näkyi, mutta kun tarina eteni, huomasi, että Helasen diggaaja osasi laittaa soppaan riittävästi omia mausteita, ja niin Helsingin Kisatoveri pystyi silloin sen asian sivuuttamaan.

Tietenkään Tenhunen ei plagioi AKS:n mainosgurua tämän maailmankuvan tasolla, mutta kirjoitustyylistä hän otti oppia. Eivät henkilötkään ole kovin kaukaa haettuja. Sotaa edeltäneet ja sodan aikaiset asenteet olivat toki Eeva Tenhusella, evakolla, pinnassa. – – –

Kun otti opuksen kunnon syyniin, havaitsi, että kulttuuriradikaalit, joiden edustajana kirjassa esiintyy Juhamatti Niiranen, saavat osakseen jopa ihan vilhohelasmaisen kohtelun. Imeläkivi on kyllä tosiaan pitkään hautunut visakirjailijan suussa, koska leppoisassa murhamysteerissä kaikista muista poliisille valehtelevista viäräleukaisista velmuilevista kyläläisistä, tehdään leppoisilla vedoilla hauskoja originelleja ’viännellyn tottuuven huastajia’, vaikka
Ilmeisen kevyen sarjan partaradikaali Juhamatista ja tämän vähän hellemmällä näppäimistöllä arvioidusta tyttöystävästä Rainasta ei löydy kirjailijan laajasta varastoista yhtään lupsakkuutta ilmaisevaa sanaa.

No, ilokseni huomasin, että tässä savolaisessa murhamysteerissä suomitaan myös niitä männä vuosien lievää törkeämpiä poliittisia virkanimityksiä, vasemmiston laariin valuvia, joita varsinkin mainittu Karjalainen-lehti uutterasti vuosikaudet raportoi. Niin että ihan oikeaa asiaahan visakirjailija savolaismurhissa ’huastaa’… Täysin pitävä todiste on se, että poliittisia virkanimityksiähän ei koskaan, ei kuuna kullan valkiana tehdä – eikä niitä ainakaan Hesarissa ja Karjalaisessa ilmianneta – silloin kun porvarihallitus nimittää sen pätevimmän, mukavimman ja käteen sopivimman. Demokratian toteutuminen vain joskus tätä yksituumaista visakalloa ja muutamaa muutakin hallintomiestä evp. ihmetyttää.

’Savolaismurhissa’ parrasvaloihin nostetaan poliittisilla virkanimityksillä aurinkoon ratsastava helsinkiläinen komisario Niinimäki. Tämä minäkertoja-Liisan kuvauksissa useaan kertaan mollattavaksi ponnahtava niljake, jonka on kuultu tölvivän hänen ihmeellistä aviomiestään, poliisitarkastaja Martti Hallaa. Tällä epäkelvolla äijällä on tietysti yhtä vastenmielinen vaimo, Mirjami, jonka luonteen kuvauksellinen skaala on täynnä kielteisiä adjektiiviattribuutteja.

Molemmat Niinimäet ovat sietämättömiä kiipijöitä, juhlien pilaajia ja kelmejä. ’Niinimäki on häikäilemätön pisteidennoukkija ja siis tyypillinen demari’ – näitä nasevia määritelmiä visakirjailija ei tohdi asettaa edes minäkertoja-Liisan suuhun, vaan hän laittaa ne vastenmielisen, paksun kerubipojan näköisen Juhamatin ’luultavasti’ ajattelemaan.”

Lystikästä perkuuta! Siis kirjoittiko Tenhunen sittenkin poliittisia jännäreitä?

Vexi Lehto on kirjailijaa kohtaan vähän lempeämpi ja noteeraa positiivisella mielellä hänen tapansa kaihtaa julkisuutta.

”Ei ennen ollut kaikki paremmin, mutta ennen oli kirjailijalla mahdollista leipätyönsä ohella kirjoittaa kirjoja keskittyä siihen. Joutavanpäiväinen julkisuudessa riekkuminen ei ollut pakollista teosten myynnin edistämiseksi. – – – Kunniaa Eeva Tenhuselle: mittava elämäntyö opettajana ja kirjailijana.”

Veikko Huuska arveli kirjoittajaksi myöhempien aikojen dekkarikuningatarta, mutta Lehtolaisen Leena on toki visassa jo esiintynyt aikaisemmin.

Palkinto Vexi Lehdolle.

Viikon 50 sitaatti

Vuoden viimeinen tehtävä on tietenkin jouluruno, jonka tekijää voisi kutsua jopa lajityypin erikoisosaajaksi. Hänen riiminsä tulivat tutuiksi myös monille lapsisukupolville viime vuosisadalla.
Kuka rakastettu yli tuhannen runon lyyrikko on kyseessä ja mistäpä tämä runo on peräisin? Vastaukset 12.12. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

Yön kylmä tuuli ruutuun kolkuttaa,
yön tumma silmä katsoo ikkunasta.
Vaan tuvassa on tyyntä, valoisaa,
ei mikään häiri juhlatunnelmaa,
mi nostaa maasta vanhusta ja lasta.

On unhottunut raadanta ja työ,
on unhottunut kaikki murhe mainen,
niin riemullisna joka sydän lyö,
on suuri, ihmeellinen jouluyö,
ja on kuin kuuluis kuiske taivahainen.

Kas, Betlehemin kirkas tähtönen
luo orren alle ikiloistettansa.
Nyt käydään kera öisten paimenten
sen vastasyntynehen seimellen,
Hän tarjoo taivaisia lahjojansa.

Oi, onnellinen koti, jossa näin
se joulun lapsi otetahan vastaan.
Hän johtaa läpi öisten pimeäin,
Hän pyyhkii kyyneleitä kärsiväin
ja suopi siunausta taivahastaan.