SDP:n lääkärikansanedustaja Aki Lindén myöntää, että työterveyshuolto on vaikea pala demarien ohella kaikille puolueille, koska sitä käyttää iso äänestäjäryhmä eli pääosin hyvinvoiva keskiluokka.

Vaikka julkisen terveydenhuollon ongelmat myönnetään, työterveyshuollon roolista ja sisällöstä ei haluta oikein edes keskustella. Työterveyshuolto on myös niitä harvoja asioita, jota kannattavat sekä työnantaja- että työntekijäjärjestöt.

– Aina, kun yritetään nostaa esiin, että työterveyshuolto eriarvoistaa ihmisiä ja että sen sisällä on mahdollisesti liikaa henkilökuntaa, rahaa ja turhia hoitomuotoja, se koetaan helpoksi hyökkäykseksi saavutettuja etuja ja ”ainoaa toimivaa terveydenhuollon osaa” vastaan, Lindén sanoo.

Mutta miten sen voi tehdä, kun hyvinvointialueet joutuvat nytkin karsimaan palveluitaan ja irtisanomaan henkilöstöä täyttääkseen rahoitusta hallinnoivan valtiovarainministeriön alijäämävaatimukset?

Hän muistelee, miten toimittiin 1980-luvun lopulla, kun vahvasti isojen teollisuusyritysten voimin pyörineessä Porissa tehtiin yhteistyötä firmojen kattavan työterveyshuollon ja terveyskeskusten kesken. Lindén toimi tuolloin Porin kaupungin johtavana ylilääkärinä.

– Työterveyshuollon alkuperäinen idea on edelleen loistava: vähennetään ja poistetaan työstä johtuvien sairauksien riskejä ja ylläpidetään työkykyä. Nyt on vain luisuttu aika kauas siitä.

Myös sairaudet ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa.

– Ensin yleisimpiä työkyvyttömyyden syitä olivat sydän- ja verisuonitaudit, sitten tuki- ja liikuntaelinvaivat ja nyt mielenterveysongelmat. Voi sanoa, ettei työterveyshuolto ole kyennyt mukautumaan muuttuneeseen tilanteeseen.

LINDÉNIN mukaan työterveyshuollon keskimääräinen kustannus työnantajalle per työntekijä on noin 500 euroa vuodessa, mutta sopimuksissa on isoja eroja. Hän kertoo nähneensä sopimuksia, joissa summa on kolminkertainen. Toisaalta osalla työterveyshuolto voi olla hyvinkin niukka.

– Kokonaisuudessa kansanterveystyön eli julkisen puolen kustannukset asukasta kohti ovat kuitenkin murto-osa siitä summasta, joka näissä liikkuu , hän muistuttaa.

Vaikka suomalaisista kaksi miljoonaa on työterveyshuollon palvelujen piirissä, paljon suurempi joukko väestöstä eli 3,6 miljoonaa ei ole. Lasten ja nuorten, eläkeläisten ja työttömien ohella se tarkoittaa myös yhä useampia työssäkäyviä: yrittäjiä, monialatekijöitä, freelancereita, pätkä- ja silppusopimuksilla olijoita, alustatalouden työntekijöitä ja niin edelleen.

Pahemmin kärjistämättä: mitä enemmän hoitoa tarvitsisi, sitä vaikeampaa sen saaminen voi olla.

Lindén kertoo omakohtaisen esimerkin. Kaaduttuaan kevättalven liukkailla ja saatuaan murtuman kyynärpäähänsä hänelle järjestyi kahden tunnin kuluessa työterveyshuollosta ultraääni- ja magneettitutkimus, ortopedin vastaanottoaika ja hoitajan laittama tukiside.

Julkisella puolella hän olisi joutunut odottamaan päiviä tai viikkoja – eikä lääkäriaikaa olisi välttämättä saanut lainkaan.

LINDÉNILLÄ on neljän vuosikymmenen käytännön kokemus suomalaisesta terveydenhuollosta. Hän kommentoi olleensa alalla niin kauan, että moni keskustelu ja trendi tulee vastaan toista tai kolmattakin kertaa.

Sosiaali- ja terveysministeriö (STM) on lähettänyt lausuntokierrokselle luonnoksen Petteri Orpon (kok.) hallituksen esityksestä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluvalikoiman määrittelemiseksi. Luonnoksessa painotetaan kokonaisarviointia, priorisointia, vaikuttavuutta ja sitä, kuinka resurssit halutaan suunnata muualle kuin ”ei kovinkaan vaikuttavia hyötyjä” tuottaviin hoitoihin ja palveluihin.

Käytännössä tämä tulee erittäin todennäköisesti tarkoittamaan lisää karsintaa jo nyt niukkoihin julkisen puolen sote-palveluihin.

Yksi suuri priorisointikeskustelu käytiin Suomessa Aki Lindénin mukaan jo 1990-luvun alussa, kun lama ja sen supistus- ja säästötoimet iskivät Suomeen.

– Kyllä minä sen allekirjoitan, ettei palveluvalikoimauudistuksessa tarkoitus ole priorisoida ihmisiä, että kuka saa hoitoa ja kuka ei, vaan hoitokäytäntöjä ja niiden vaikuttavuutta. Yksityissektorilla perusterve ihminen voi myös ostaa vaikka kokovartaloskannauksen ja kaikki mahdolliset laboratorio- ja muut tutkimukset, vaikkei niihin olisi varsinaisesti tarvetta, hän muotoilee.

Myös Lindén korostaa, että lääketiede kehittyy kaiken aikaa hoitojen vaikuttavuuden ja hyöty-haittasuhteiden tutkimuksessa.

– Kita- ja nielurisojen poisto, suonikohjuleikkaukset, kohdunpoisto ja polven tähystykset ovat esimerkkejä sellaisista hoidoista, joita tehtiin paljon 30 vuotta sitten, mutta ei tehdä enää. Mutta tietysti lähtökohdan pitää olla, että kaikki hoitoa tarvitsevat saavat sitä.

TOISIN kuin osa demari- ja muistakin edustajista, Lindén ei lähtökohtaisesti näe yksityistä terveydenhuoltoa yksiselitteisesti huonona asiana tai julkisen puolen ongelmien juurisyynä.

– Julkisen puolen ostot yksityissektorilta ovat tarkasti valvottuja eivätkä eroa hoidon puolesta ainakaan huonompaan suuntaan millään lailla.

Hänen mukaansa pitäisi puhua mieluummin ”kaupallisesta terveydenhoidosta” silloin, kun ihmisille kaupataan terveyspalveluja, joiden vaikuttavuus tai tarpeellisuus on heikko tai kyseenalainen.

– Mainostetaan, että flunssakausi on alkanut, tule meille jonottamatta, houkutellaan kuvantamistarjouksilla ja vastaavilla. Silloin on ylihoidon vaara, liian niukoilla resursseilla operoivassa julkisella puolella alihoidon. Ja kyllä myös työterveyshuolto on monin paikoin paisunut ja erkaantunut alkuperäisestä tarkoituksestaan.

Yksi iso ongelma Suomen mallissa on kansainvälisestikin ainutlaatuinen päällekkäisyys ja monikanavaisuus. Lindén muistuttaa, että sama ihminen voi olla neljän eri järjestelmän piirissä: opiskelijahuollon YTHS:n, julkisen puolen, työterveyden ja mahdollisesti vielä yksityispuolenkin.

– On selvää, ettei tällainen ole järkevää eikä tarkoituksenmukaista.

TERVEYDEN ja hyvinvoinnin laitos (THL) on ehdottanut työterveyshuollon uudistamista parlamentaarisena yhteistyönä. Myös työterveyshuollon ja hyvinvointialueiden tiiviimpää yhteistyötä on väläytelty.

Aki Lindén kannattaa ajatusta varauksetta. Hänen mukaansa eduskunnan tarkastusvaliokunta teetti THL:llä ”erittäin kattavan tutkimuksen” järjestelmien päällekkäisyys- ja muista ongelmista, mikä olisi hyvä pohja jatkaa parlamentaarista työtä.

Mutta onko eduskunnalla todella kanttia kajota työterveyshuoltoon?

– Jos kajoamisella tarkoitetaan sitä, että pitäisi yhtäkkiä leikata työterveyshuollon rahoista puolet tai muuten radikaalisti heikentää sitä, niin sellaista poliittista tahtoa ei löydy.

– Täytyy lähteä siitä, että sille 3,5:n tai pikemmin 4,5 miljoonan suomalaisen joukolle, jolla ei kattavia työterveyspalveluita ole, voidaan tarjota parempi hoito. Kyllä se tarkoittaa myös sen tarkastelua, onko nykymallin työterveyshuolto lähtenyt lapasesta.