Lauri Vennonen kirjoitti pari vuotta sitten Teatteri Jurkan ja Kom-teatterin yhteistuotantona ja Lauri Maijalan ohjaamana toteutetun ja sittemmin muutamissa muissakin kaupungeissa kiertäneen näytelmän Elämän ensikertalaisia. Se oli teatteria teatterista, sen hierarkioista ja omanlaisestaan toimintakulttuurista. Siitä välittyivät käsikirjoittaja-ohjaaja Vennosen omakohtaiset kokemukset näyttämötaiteen palveluksessa.

Omaelämäkerrallisia aineksia on myös Vennosen uusimmassa näytelmässä Kiljupunkkarityttö, jonka Lahden kaupunginteatterin johtajana nyt toimiva Maijala on löytänyt talon ohjelmistoon.

Porvoolaisen punkbändin Punaisten Messiaiden riveissä jonkin aikaa soittanut Vennonen kertoo esityksen käsiohjelmassa Kiljupunkkaritytön syntyneen siitä avainkokemuksesta, kun hän ei päässyt aikoinaan 1990-luvulla koskaan soittamaan Lahden punk-skenen ytimessä olleessa Kasisalissa.

KASISALI ON päämääränä myös Kiljupunkkaritytön nimihenkilölle Minna Pesolalle (roolissa monelaisiin tunnetiloihin luontevasti johdattava Laura Huhtamaa), joka haikalee sinne liki yhtä pateettisen pakkomielteisesti kuin Tshehovin näytelmän kolme sisarta Moskovaan.

Lopulta hän päättää hankkiutua sinne Punaisten Messiaiden keikalle talviurheilukaupungin hengessä: hiihtäen Porvoosta 80 kilometrinä. Ja vielä isä esiliinanaan matkassa.

Ennen kuin tuolle hiihtoretkelle on näytelmässä päästy, on jo tapahtunut aika paljon, aika sekavaa, aika rönsyilevää. Mutta punk-estetiikkaan istuen tuo sekoilu on myös vimmaista ja omaehtoisuudesta nousevaa, eli sikäli tervettä toimintaa.

Minnan äidin mantrana on perhevastuita väistelläkseen, että ”tässä on ollut aika paljon kaikkee”, ja tuo todentuu esityksen alkupuolella varsin kirjaimellisesti. Ensimmäiseen 5o minuuttiin mahtuu aikatasoja, terapiaistuntoja, perhedraamaa, alakulttuuria, kiljun kittausta sekä tietysti punk-rykäisyjä ja muuta musaa.

Jotta soppa kiehuisi kunnolla, punkia esittää näyttämöllä myös Suomen hallitus #77 -kokoonpano, jonka keulahahmoina heiluvat muuan Petteri ja Riikka.

Punk-orkesteri Suomen hallitus #77 vauhdissa. Laulusolistina valtiovarainministeri (Saana Hyvärinen) ja kitarassa pääministeri (Tomi Enbuska).

NÄYTELMÄ ALKAA Minnan nykypäivästä, jossa tämä entinen punk-nuori toimii musiikkiterapeuttina.

Hän saa asiakkaikseen eli ryhmäterapiaistuntoonsa joukon ilmeisen isossa syrjäytymisvaarassa olevia nuoria, joita kiinnostaa enemmän pikainen päihtymys kuin oletettujen omista ongelmistaan avautuminen saati niiden ratkominen.

Vertaistukipohjaakin omaava Minna on istunnoissa pitkänielinen, mutta teityssa pisteessä hänellä kilahtaa. Sen myötä hän matkaa ajassa taaksepäin, omiin teinivuosiinsa ja aikuiseksi naiseksi varttumisen aikaan.

Esityksen kakkospuolisko eletään etupäässä Minnan nuoruusvuosien perhepiirissä ja sen ongelmissa. Minnan äiti on alkoholiongelmainen, minkä periyttää tyttärelleenkin, isä bipolaarisena itsetuhoaltis, Minnan pikkusisko vähän heitteillä.

Ja katso: tässä kohtaa Vennosen näytelmä ikään kuin kokoaa itsensä. Traaginen puoli jämäköittää kerronnan ja tekee roolihenkilöistä kiinnostavampia. Rauhoittuminen tekee heille hyvää.

Hymyt katsojilla siinä toki vähän hyytyvät, mutta aina ei tarvitse tirskua ja hohottaa, vaikka railakkaan punk-komedian odotuksissa olisikin katsomoon tullut.

Sitä paitsi parhaan komiikan sisimmässä piilee useimmiten traaginen pohjavire: kyynelsilmäiset klovnit, Chaplinin kulkurihahmo, Buster Keatonin ulospäin iloton miekkonen, naurunalaiseksi ajautuvat luuserit Laurel & Hardysta kankkustrilogia äijäkolmikkoon, Woody Allenin multiangstinen pikkumies tai vaikka Kari Hotakaisen koko tuotannon miestyypit ja muuan väärässä ajassa elävä sarjatulella mieltään pahoittava vanha mies. Jopa Shakespearen Hamlet ja Romeo ovat osin koomisia tyyppejä, kun oikein silmiin katsotaan.

Sitähän se kaikki on, tragikomedian jaloa taidetta.

Samaan ketjuun voi liittää nämä Lauri Vennosen näytelmässä hupaisan tosissaan kapinaansa ja päätään seinään puskevat punkkarit. Vennosen itsensä ohjaama Kiljupunkkarityttö on tragikomediana ehdottomasti parhaimmillaan. Nostalgisena draamakomediana ja musiikkiteatterina se taas jää sekavahkoksi ja hahmottomaksi, vaikka esityksen soundtrackilla on hienoja osumia, kuten oivassa paikassa soiva Apulannan Armo.