Teatteriorientoitunut visamaakari iloitsee siitä, että maailmanhistorian merkittävin dramaatikko herättää taas näin paljon vastakaikua runoilijanakin. Toki hän oli parasta a-ryhmää siinäkin hommassa.

Veli-Pekka Salminen saa aloittaa, sillä hän lähestyy visaympyrää perin mairittelevalla puhuttelunimellä.

”Upea veto visamajesteetilta! Tunnistin kyllä melkein heti, vaikkakaan en aivan tuttuna. Luin nimittäin William Shakespearen Sonetit Kirsti Simonsuuren suomennoksena 4-5 vuotta sitten. Sitaatin versio lienee Aale Tynnin kynästä.

Moni muukin tarttui kääntäjäasiaan. Kuten Juhani Niemi, joka noteerasi myös Jyrki Liikan mainion, Shakespeare-sitaatista intoutuneen kolumnin.

”Visan viereisellä sivulla hehkutetaan näytelmästä Richard III lausetta: ’Mansikoita, minä haluan nyt mansikoita.’ Minäkin haluaisin, mutta vielä ei saa.

Samalta kirjailijalta on ilmestynyt myös sonetteja, makeita kuin mansikat, ja kermavaahdolla. William Shakespeare on kirjoitellut kahmalokaupalla (154 kpl) sonetteja), jotka ansioituneesti suomensi Aale Tynni. Myös Kirsti Simonsuuri on suomentanut Sonetit, tuoden ne lähemmäksi nykyaikaa. Ansionsa kummallakin, vaikka suurin kunnia kuuluukin alkutekstien kirjoittajalle.”

* * *

Mauri Panhelainen nousee ”melkein-unohduksen-yöstä” korkeaan veisuun Shakespearen ja kääntäjiensä kunniaksi.

”Olin melkein unohtanut, että William Shakespearella on laaja ja merkittävä runotuotantokin, 154 sonettia. Niiden kääntäminen Shakespearen ajan englannin kielestä ja tekijän ajatuksenjuoksun seuraaminen on tarjonnut kovan haasteen alan osaajille eri kielialueilla ympäri maailmaa. Suomessa on tällä alueella ollut kaksi erinomaista osaajaa: Aale Tynni suomensi sonetit 1960-luvulla ja Kirsti Simonsuuri ne selityksin varustettuina 2000-luvun alussa. Kummassakin tapauksessa alkuperäinen teksti on käännöksen vieressä lukijan luettavissa. Se antaa niiden pohdiskelulle oman kiinnostavan lisävärinsä.

Visatehtävänä ollut sonetti numero 65 on saanut Tynnin ja Simonsuuren käännöksissä keskenään hieman erilaisen muodon. Aale Tynnin tulkinta on luonnollisesti perinteisempi ja Kirsti Simonsuuren suorasanaisempi, vaikka tulkinnat eivät eroa lopulta paljonkaan toisistaan.

Visasonetissakin teemat ovat suuria: kauneuden hauraus, rakkaus, ajan kulumisen väistämättömyys, kuolema, kauniin tuhoutuminen. Kirjan ystävää säväyttää sonetin loppupäätelmä ihmeestä, joka Tynnin kääntämänä ’mustekirjaimissa säteilee’ ja Simonsuuren käännöksen mukaan ’tummassa musteessa rakkauteni aina loistaa’. Johtopäätös sonetissa on se, että synkkyyden keskellä kirjoittaminen voi säilyttää kauneuden maailmassa.

Sen todistavat Shakespearen yli 400 vuotta elävinä säilyneet tekstit, näytelmät ja sonetit, jotka kuuluvat ihmiskunnan arvokkaimpaan kulttuuriperintöön.”

Väinö Immosellakin on kiinnostavia pohdintoja.

”Tynnin on sanottu sievistäneen siveellisesti Shakespearen ilmaisua. Simonsuuri käyttää koko ronskin arsenaalin hyväkseen – hyväksemme.

Tynni oli myös olympiavoittaja Lontoossa 1948. Hän voitti kulttuuriolympialaisten lyriikkasarjan runollaan Hellaan laakeri. Kulttuuriolympialaiset muuten lopetettiin silloin.

Soneteista on sanottu, että tuskin mistään muusta maailmankirjallisuuden teoksesta on kirjoitettu ja sanottu niin paljon älyttömyyksiä.

Shakespearella oli oma teatteri Lontoossa. Samassa korttelissa oli mestauslava. Hän joutui kamppailemaan sen kanssa yleisöstä – kirjoittamaan verisiä näytelmiä.

Tihkuivat Shakespearen näytelmät seksiäkin. Nimet viittasivat freudilaisittain tulkittuina peniksen kokoon ja toimivuuteen: Kesäyön unelma, Kuinka äkäpussi kesytetään, Mitta mitasta, Paljon melua tyhjästä, Turhaa lemmen touhua.

Sonettien pääasiallinen tarkoitus on rakkauden määrittely. Rakkaus on valtava näky, joka pakahduttaa kauneudellaan. Siis: rakkautta on olemassa, älä epäile sitä!

Kaikki rakkauden ja seksuaalisuuden muodot, lihan ja hengen heikkous, petos, uskottomuus, mustasukkaisuus ja himo yhdyntään käydään läpi ihan konkreettisesti.

Katherine Duncan on todennut, että Shakespearen intensiivisimmät ja henkistyneimmät ystävyyssuhteet ilmenivät miesseurassa. Se herättää epäilyjä kirjoittajan suuntautumisesta.

Vielä kun vastoin ajan käytäntöä Shakespeare omisti kirjansa aristokraattiselle miehelle vaikka aika suosi runokirjan omistamista varakkaille ylhäisönaisille.

Siihen on ihan järkiselitys. Rakkauslyriikka oli kova laji, jolla kisattiin aatelisten taloudellisesta tuesta.

Sonetit puhuttelee jokaista lukijaa, joka on kohdannut tai uumoilee kohtaavansa rakkautta, rakkauksia tai Suuren Rakkauden.”

Eero Pirttijärvi pitää paatoksesta.

”Kun luin tekstin, tuli mieleen ensimmäisenä Shakespeare, syynä tuo pateettisuus ja tekstin muoto. Tarkistin, ja kyseessä on sonetti 65.

Tekstin on suomentanut Kirsti Simonsuuri. Ja miten hyvin se tenhoaa. Muoto ja tuo suunnaton pateettisuus toimii upeasti, ainakin minuun.”

No, kääntäjä meni vikaan, mutta tunne oli tärkeintä.

* * *

Eero Reijonen veikkaa että visaukon nousukiito loppuu näihin sonetteihin. Ukon mieleen tulee tosin vielä yksi mahdollisuus. Kun Kalle Holmbergilta kysyttiin joskus hänen ohjattuuan jo ison nipun draamakirjallisuuden järkäleitä, että mihin isoon tekstiin hän haluaisi vielä tarttua, vastaus kuului kallemaisen järeästi: ”Raamattuun, saatana!”

Mutta sonetteihin, Eeron laveaan, mutta kiehtovaan tapaan:

”Seuraava visapähkinä katkaisee Visiirin sarjan. Kovempaa nimeä ei nimittäin voi enää laittaa tarjolle. – – –

Sonetit ovat runoilijoiden runoa. Tämä täytyy ottaa ehdottomasti meriittinä lyyrikoille, joiden menestys kirjamarkkinoilla on kauniisti sanottuna vaatimaton. Mutta tässä Visataiteilijan tapauksessa mustetta, tuota materiasta pysyvintä on tuhlattu enemmän kuin tolkuttomasti.

Mistään muusta maailmankirjallisuuden teoksesta ei ole kirjoitettu yhtä paljon päättömyyksiä kuin Visapähkinä-kokoelmasta. Irvileuka Oscar Wildekin, Readingin vankilassa karaistu, ymmärtää jopa raamatun moninaiset tulkinnat, mutta sonettien kohteiden ja niiden lausujan vuosisatainen vatvovominen on jopa uskottomasta Wildestä uskomatonta… No, ja silti Oscar Wilde, jos kuka, oli Kirsti Simonsuuren ja monen muun asiantuntijan mielestä näiden säkeitten ykkösrakastajia. Ja Wilde on toki suurmestari myös lentävien lauseiden alkulinkona. Johtava asiantuntija siis. – – –

Sonettien sisältö, ei edes kaikkien moderneimpien tulkintalinjojen mukaan, poikennut Shakespearen näytelmien teemoista. Shakespeare liikkui mielialasta toiseen. Se oli hänen tavaramerkkinsä jopa, luotettavin niistä. Hän oli tragikomedian varsinainen luoja ja mestari. Omaa tuotantoaankin tämä mies saattoi laittaa halvalla. Näytelmissä sonettikirjaililija, tosin hyväntahtoisesti, esitellään keveänä lurittelijana ja sanaseppona.

Varsinkin Kirsti Simonsuuren mainioista taustoituksesta voidaan varmentaa sekin, että Shakespeare tulkitsee soneteissaan samoja teemooja kuin näytelmissään, joissa suurta draamaa syntyi historiallisissa tragedioissa ja romanttisissa komedioissa: valtaa, kuolemaa, rakkautta, aistillisuutta, pakahduttavia tunteita ja olemassa oloa yleensäkin.

Visasonetti n:ro 65, kuvaa kaiken lujimmankin katoavaisuutta ajan tuhoavan voiman edessä: ’Ei kivi, ei vaski, ei aava meri’. Nämäkään eivät ole pysyviä. Muste, kirjoitettu sana on pysyvämpi. Oikeastaan seuraava sonetti n:ro 66, joka on se varsinainen jeremiadi ja tunnetumpi sonetti. Se lataa esiin kauheuksien koko kirjon, nimittäin Elisabet I:n hallituskauden loppuajan vitsaukset: ruton, vastustajien ilmiannot, kotiarestit, veriset sodat . Kaiken katoavuus on alati läsnä, elämää ylläpitää ainoastaan rakkaus, joka auttaa sietämään vitsaukset. Shakespeare lataa parastaan: ’Ansio syntyy täällä kerjuriksi, portoksi myydään hyve neitseellinen, hupsuus taidon työtä tohtoroi, paha on kapteeni, hyvä on vanki.’

Sonetin kirjoittaja on melkein kanveesissa. Mutta mainio Ale Tynni kumautta kongiin, pelastaa tilanteen ja kääntää viimeisen säeparin hienosti voitoksi : ’Jo riittää, eipä mikään pidättäisi, menisin, ellei rakas yksin jäisi.’ Tässä lähestytään jo Hamletin yksinpuhelua.

Yksi monista ja hyvin kirjavista Shakespearen tulkinnoista tuntuu järkevältä. Tulkintaa tukee se, että visapähkinän sonetti 65 kuuluu siihen sarjaan, jonka teemana on kaiken katoavaisuus ja joka lienee kirjoitettu samoihin aikoihin kuin Shakespearen poika, 11-vuotias Hamnet kuoli ruttoon (1596). Anthony Holden, Shakespearen elämänkerturi, tekee kuitenkin asiasta liian kattavan johtopäätöksen: ’Aina kun Shakespearen näytelmissä joku kuolee tai muistaa kuollutta Shakespeare itse muistelee Hamlet-raukkaa.’ ”

Ensimmäisen kerran Shakespeare muuten  esiintyi näillä foorumeilla vuoden 1995 avanneessa visassa, loppiaisen alla ilmestyneessä lehdessä. Arvannette, mikä näytelmä tuolloin oli haussa.

Taru Vuorimaa myöntää jääneensä visakoukkuun taannoisen päänavauksen jälkeen. Siitä iloitkaamme. Hän panee suomentajat puntariin.

”Olen ylpeä itsestäni kun hoksasin vastauksen googlettamatta, kyseessä on William Shakespeare ja Sonetti numero 65 (sen kyllä googletin). Mutta, mutta, suomentaja ? Se ei ole Kirsti Simonsuuri, Paavo Cajander suomensi 30 ensimmäistä sonettia, mutta voisiko olla Aale Tynni? Joka tapauksessa kyseinen suomennos ei mielestäni ole Simonsuuren veroinen, se on vaikeasti ymmärrettävä ja verrattuna Simonsuuren suomennokseen jopa kömpelö. Mutta kaunis sonetti on ja pätee edelleen!”

Sirpa Taskinen ei jaksa Aale Tynnin käännöskielestä hurmioitua.

”Runojen kääntäminen on yleensäkin vaikeaa, ja Shakespeareen ryhtyminen on aikamoinen uhkayritys. Aale Tynni (1913–1997) kuitenkin otti riskin, ja oli ensimmäinen, joka suomensi Shakespearen kaikki sonetit. Teos ilmestyi 1965; alkuperäinen yli kolmesataa vuotta aikaisemmin (1606). Cajander oli aikaisemmin yrittänyt suomentaa runot sonettimuodossa loppusointuineen, mutta Tynni lähti vapaammalle tielle. Joudun tunnustamaan, että hänen jäljiltään sonetit eivät minua ole puhutelleet.”

”Levin korpeen” vastauksensa kirjaava Ossi Lehtiö kuittaa edellisen jykevästi:

Se vähä mitä minä tiedän ja tunnen englantilaista kirjallisuutta, niin osui ja upposi. Huudan riemusta ja ihanuudesta, että voisiko aamu enää alkaa, onko ihanapaa aamuyötä kuin tää!

Pitkän ja raksaa ajomatkan jälkeen herään siis aamuyöstä lukemaan koneellisesti lehden. Päivisin yhteys on niin heikko, että lukeminen on vain tuskaa.

Mutta syyllinen on tietenkin Olympiavoittaja Aale Tynni, joka on tehnyt kirjallisuuden ja etenkin runouden kääntämisessä todella merkittävän elämäntyön.

Toinen syyllinen on englantilaisen runouden ja teatteritaiteen suuri mestari eli William Shakespeare.”

* * *

Vexi Lehto valottaa Shakespearen pitkää vaikutusta kirjallisuudessa.

”Shakespeare on kuollut mutta Elvis elää. Visatehtävä toi mieleen Kuninkaan tunnetuksi tekemän kappaleen You Gave Me a Mountain. Mitä voisi vaatimaton visavastaaja kirjoittaa taiteilijasta, jonka vaikutus länsimaiseen kulttuuriin ja englannin (nykysuomen) kieleen on ollut valtava.

Omakohtaista Shakespeare lukemista häiritsee 400 vuotta sitten kirjoitetun englannin kielen luetun ymmärtämisen vajavainen taito. Erityisesti harmittaa ja sydämelleni käy, etten ymmärrä Williamin viljelemiä kaksimielisyyksiä ja verhottuja vinoiluja. Opuksissa on yleensä sanastot ja alaviitteet, mutta nekin ovat puutteellisia ja sievisteleviä.

On tietysti välttämätöntä, että Williamia käännetään, vaikka se on oikeastaan mahdotonta.

Williamin vaikutuksesta anglosaksiseen kirjallisuuteen kertoo sekin, että lukuisat kirjojen nimet tulevat mestarin teksteistä. Olen tiennyt, että Alistair McLeanin varsin kelvottomaan myöhäistuotantoon kuuluva kyhäelmä Katkuinen kuoleman tie on alkuperäiseltä nimeltään The Way to Dusty Death.

En ole kuitenkaan tiennyt alkuperäistä tekstin kohtaa: Macbeth, viides näytös, viides kohtaus.”

Raila Rinne intoutuu hetkeksi pohtimaan aina esille nousevia spekulaatioita Willien tekstien alkuperästä.

”Komeasti laukkaa Kirjavisan runoratsu nyt hurmaamaan pienen lukijakuntansa. Säkeet ovat, tottavie, mestarin kynästä. Mikä rytmi, mikä veto vaikka suomenkielinen käännös ei alkuperäistä riimitystä voikaan noudattaa. Saman iskevyyden ja syvyyden se kyllä tavoittaa. Kiitos upeasta työstä, runoilija Aale Tynni! – – –

Shakespearen rakkautta, kohtaloa ja elämänviisautta hehkuvat säkeet ilmestyivät painettuna Englannissa 1609, suuren bardin vielä eläessä. Koska niitä tuolloin jo osattiin ja lausuttiin yleisesti, mestarin arvellaan laatineen runonsa 1590-luvun kuluessa.

Loiko Shakespeare todella kaikki näytelmänsä vai ovatko ne sikermiä pitkin Eurooppaa kiertäneistä tarinoista ja esityksistä, siitä on väitelty vuosisatoja. Teatteritaiteen monitaiturin johtaman Globe-teatterin ensi-iltojen vauhti oli melkoinen. Uutta huvia ja jännitystä piti suoltaa koko ajan, koska katsojakunta oli usein sama vakiintunut joukko ns. parempaa väkeä. Jos esitys ei miellyttänyt, yleisö pani ranttaliksi. Nykyisin tohditaan tuskin buuata saati poistua kesken näytöksen…”

* * *

Maijaliisa Mattila antaa visan ”julkaisualustalle” erityismaininnan. Kiitos siitä.

”Oli niin järeää kamaa, että herätti talviunesta kerralla! En ole pitkään aikaan osallistunut, mutta kun eteen tuli tämmöinen, joka nostatti ihon kananlihalle ja pani parin vanhan opettajan harmaat solut pyörimään vinhasti, niin jo tapahtui! Dantekin kävi mielessä, mutta vanhan Viljamin käsialaa tämä on. Kysymyksessä on siis William Shakespearen 65. sonetti, suomentaja Aale Tynni. Lisää tämmöistä tänä uuslukutaidottomana aikana ja suuri kiitos!

Erityiskiitos myös siitä, että Demokraatti muistaa ilmestyvänsä kaksikielisessä maassa! Lämmittää tämmöisen mieltä, joka on asunut eri Pohjoismaissa.”

Jukka Vuorinen vinkkaa kuvitetuista soneteista.

”Näitä suomennoksia on tehnyt Tynnin lisäksi sekä Paavo Cajander että viimeisimpänä Kirsti Simonsuuri. Aale Tynnin versio lienee uskollisin alkuperäistekstille.

Taitava helsinkiläinen kuvataiteilija, Kuvataideakatemiasta kasvatti Kyösti Pärkinen on maalannut monia sonetteja. Myös hänen tulkintansa ansaitsee tulla huomioiduksi.”

Päätössanat saa Unto Vesa, joka on yleensä ensimmäisenä postia lähettämässä – niin nytkin, vaikka lopullinen vastaus tuli vasta kirjastokäynnin jälkeen.

”Kirjastossa käyminen kannattaa aina!

En tosin löytänyt Metsosta lainkaan Simonsuuren suomennosta, mutta sain varmistuksen sille, että Kirjavisassa on Aale Tynnin käännös. Teos on julkaistu vuonna 1965. Tuossa painoksessa on Tauno Mustanojan esipuhe, jossa kerrotaan kiinnostavasti mm. Ovidiuksen ja Horatiuksen aikaa koskevien ajatusten heijastumista Shakespearen soneteissa. Siitähän visarunossakin on – myös – kyse. Teoksen uusimmassa painoksessa (2018) on puolestaan kiinnostava runoilija Alice Martinin esipuhe, josta opin Oxfordin tutkijan arvion, että kyseisen sonetin synty ajoittuu todennäköisesti vuosiin 1594-95 (eli 1600-luvun ensi vuosikymmen rajautui pois).

Runoilija Aale Tynnin ura maailman runouden suomentajana on aivan käsittämättömän laaja ja upea! Niin ja vielä lisää oppimistuloksia: kolmas Shakespearen sonettien suomentaja on ollut Paavo Cajander, jonka tarkoitus oli kaikkien Shakespearen näytelmien valtaisan käännösurakan jälkeen suomentaa sonetitkin, mutta kuolema ehti ensin, ja hän ehti suomentaa vain kolmisenkymmentä.”

Kiitokset oikeista vastauksista myös Pertti Timoselle, Jorma Katajalle, Tuulikki Lepomäki-Lahtiselle ja Matti Kärkkäiselle. Palkinto menee tällä kertaa Jukka Vuoriselle. (rb)

Visasitaatti 10 *

Tämänkertaisen teoksen elokuvaversio sai aikoinaan 12 Oscar-ehdokkuutta, joista palkinnon arvoiseksi katsottiin kahdeksan – mukaan lukien itse visakirjailija parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta. Suomessa teos ilmestyi kirjasarjassa, jossa julkaistiin sulassa sovussa niin Paavo Rintalan ja Marja-Liisa Vartion kuin Shakespearen ja Mark Twainin tuotantoa. Visassa kirjailijan ensiesiintyminen oli 20 vuotta sitten.

Siis kenen, ja mikä teos nyt on puntarissa? Vastaukset sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi viimeistään 14.6. klo 12.00. Yhdelle palkinto.

”Baareja oli Jokikadulla viisi kuusi joka korttelissa, ja kauppa kävi viidentoista sentin oluen ja kolmenkymmenenviiden sentin viskin voimalla; siellä täällä soittokaappi uikutti kauniista unelmista ja neljästä ässästä: ’Oi, yksin oon ja kaipailen…’ Joihinkin baareihin oli entisen tyhjänpäiväisen jutustelun tilalle tullut näköradio, joka käänsi asiakkaiden kasvot kaikki yhteen suuntaan ja jäykisti olutta särpivien miesten ilmeet niin, että he näyttivät hengettömiltä vahanukeilta.”