Aloitetaan tuoreemmasta päästä, kun Saara Kuoppala ei liene näillä palstoilla aiemmin juuri esiintynyt.

”Kirjavisan sitaatti oli kiinnostava ja tuttu, vaikka ei ihan heti kelloja soittanutkaan. Pohdimme yhdessä puolisoni kanssa ja oli selvää, että teksti sijoittui Itä-Eurooppaan. Teos oli meidän kirjallisuuspiirissä luettavana samana keväänä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaa vuonna 2022. Tämä melkeinpä etnografinen teos avaa hyvin kuinka moninainen venäläinen ajattelu on ja miten Neuvostoliitto on sitä muovannut.

Kirja on Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu – Kun nykyhetkestä tuli second handia.”

”Teos on noin 700-sivuinen, joten luettavaa riittää, ehkä vähän liiaksikin, toisaalta mitä siitä nyt sitten olisi rajannut poiskaan.

Pelkona on, että jonkinasteinen Neuvostoliitto voi tästä sotkusta syntyä. Siksi Ukraina tarvitsee kaiken mahdollisen tuen.”

Edellisen Sukunimikaima Mauri kuittaa sen Nobelin, mutta jatkaa Ps:ssään vielä myös edelliskerran tekoälypohdintaa.

”Nobel kirjailijan moniääninen teos perustuu tavallisten ihmisten elämään ennen ja jälkeen Neuvostoliiton romahtamisen. Se kertoo niistä, jotka sortuivat ja niistä, jotka hyötyivät maailmaa mullistaneesta tapahtumasarjasta. Svetlana Aleksijevitš on tehnyt kirjaa varten valtavan työn kerätessään tarinoita eripuolilta Venäjää ja sen nykyisiä naapurivaltioita.

Neuvostoihmisen loppu on kuvaus siitä mitä totalitaarinen järjestelmä tekee ihmiselle ja kuinka vaikeaa on päästä entisestä eroon. Nykyisessä maailman tilanteessa jokaisen, joka haluaa ymmärtää nykyistä Venäjää, tulisi lukea tämä kirja.

PS. Edellisen visan tekoälyvastauksella ei varsinaisesti ollut tarkoituksena herätellä keskustelua, vaan nostaa kissa pöydälle. Eettisesti mielestäni kaikki keinot ovat visaratkaisun etsimiseen sallittuja, jopa kaverille kilauttaminenkin. Sen sijaan kirja-arvioinnin tekemiseen se on typerää. Nyt kun kirjailijoiden ja lukijoiden elämään tekoäly on tunkeutunut ryminällä, niin ehkä jatkossa sitaatit kannattaisi testata AI:llä, ettei ratkaisun löytäminen olisi liian helppoa.

Minulle kirjavisan oikean teoksen löytäminen tuottaa suurta riemua, varsinkin jos sen eteen joutuu tekemään paljon työtä. Lisäksi oman arvion tiivistäminen pariin lauseeseen on kiinnostavaa. Bonuksena tulee kyseisen kirjan lukeminen, jos sitä ei ole aikaisemmin tehnyt. Kirjavisa on esitellyt minulle monia kiinnostavia teoksia. Kiitos siitä.”

Kiitos kiitoksista. Juuri tuo viimeisen kappaleen sisältö tiivistää hyvin sen, mikä on ollut Kirjavisan perimmäinen missio kaikki sen 33 vuotta.

ALEKSIJEVITSHIN KOHTAAMAAN vastaanttoon tarttuu visaveteraani Mauri Panhelainen.

”Aleksijevits on ihmisten kertomuksia ja haastattelumenetelmää hyödyntäen kuvannut myös Afganistanin sodan vaikutuksia sotilaisiin sekä muun muassa Tsernobylin ydinkatastrofia. Omien sanojensa mukaan hän pyrkii kirjoillaan ’supistamaan historian ihmiseksi’. Kirjallisessa menetelmässään hän hyödyntää aitoja ihmisääniä ja tunnustuksia, todistajanlausuntoja ja dokumentteja. Hän on samanaikaisesti kirjailija, toimittaja, sosiologi, psykologi ja saarnaaja.

Venäjäksi kirjoittavan Aleksijevitsin kirjojen vastaanotto on ollut hyvin ristiriitainen. Toisaalta hän on saanut runsaasti varsinkin ulkomaisia kirjallisuuspalkintoja, mutta joutunut kotimaassaan oikeuteen syytettynä kuvaamiensa ihmisten halventamisesta ja historian väärentämisestä. Hän asuu nykyään Berliinissä.

Täällä suomalais-venäläinen teatteriryhmä on esittänyt hänen teoksiinsa perustuen kolme näytelmää lukion entisissä tiloissa Vuosaaressa. Ainakin keskimmäinen niistä, jonka olen nähnyt, Afganistanin sotaan perustuvat Sinkkipojat, oli poikkeuksellisen vaikuttava.”

Stefan Ek, kuten niin moni muu, sivuaa vastauksessaan myös Venäjän nykytilaa.

”Teos on viides ja viimeinen(?) osa dokumenttiromaanisarjassa, jota hän itse on kutsunut ’Utopian ääniksi – kertomus neuvostoihmisestä’. Aleksijevitšilla on varsin ainutlaatuinen kyky dokumentaarisessa lähestymistavassaan, hän luo monumentaalisissa ’ääntenromaaneissaan’ kollektiivisen autofiktion, joka perustuu runsaslukuisten, tuikitavallisten ihmisten hastatteluihin ja kertomisiin.

Luulenpa myös, että Aleksijevitšin lukeminen lisää rutkasti ymmärrystä siitä, miksi nyky-Venäjäkin on suistunut ihan tolkuttomaan ja surulliseen tilaan.”

Riitta Korhoselle meinasi tulla kiire, mutta onneksi vastaus oli lähellä.

”Kolme päivää vastausaikaa ja vihjeitä kitsaasti – en ala! Mutta tarkemmin katsoen sitaatti näytti haastattelupätkältä – eli kirjahyllystä käteen viime vuosien ehdottomasti tärkein lukukokemus: Svetlana Aleksijevitshin Neuvostoihmisen loppu.

Kirja on pakollista luettavaa, jos haluaa ymmärtää Venäjän nykymenoa ja sen yhä synkemmältä näyttävää tulevaisuutta. J. V. Stalinin ihailu ei ole kadonnut kansan syvistä riveistä minnekään, joten V. V. Putinin aloittama paluu vanhaan sopii hyvin liian monelle venäläiselle. Samoin kuin hyökkäys Ukrainaan.

Vuonna 2015 Nobelin saaneen Aleksijevitshin muita useiden satojen tavallisten kansalaisten haastatteluihin perustuvia teoksia ovat Sodalla ei ole naisen kasvoja, Sinkkipojat ja Thernobylistä nousee rukous. Paikoin ahdistavaa luettavaa nekin.

Aleksijevitsh syntyi vuonna 1948 Ukrainassa, isä oli valkovenäläinen ja äiti ukrainalainen. Perhe muutti pian Minskiin, jossa kirjailija työskenteli myös toimittajana. Hän pakeni vuonna 2020 Berliiniin, kun massa alkoi ennen näkemätön opposition sorto vilpillisten presidentinvaalien jälkeen. Aleksijevitsh oli kuulunut opposition pääehdokkaan Sviatlana Tsihanouskajan tukiryhmään.”

SIRPA TASKINEN nostaa referenssinä esiin toisen neuvostotaustaisen kirjailijan.

”Itänaapuri on kokenut aikamoisia muutoksia hieman yli sadan vuoden aikana. Luen parhaillaan (uudestaan) Nabokovin muistelmia lapsuudestaan. Hänen perheensähän oli erittäin rikasta Venäjän yläluokkaa ennen vallankumousta. Mikä on muuttunut? Jälleen on hyvin varakkaita uusrikkaita kun taas osa kansasta elää edelleen surkeassa köyhyydessä.

Svetlana Aleksijetvitṥ (s. 1948) on koonnut kirjaansa muistoja ja tunnelmia neuvostoajasta (Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia). Näin ulkopuolelta nähtynä se oli kauhistus, mutta vakaumukselliset neuvostoihmiset ajattelivat toisin. ’Minä synnyin Neuvostoliitossa, ja siellä minun oli hyvä olla.’ Monille se merkitsi ihanteita, rakennettiin sosialismia ja kommunismia: ’anna elämäsi synnyinmaalle – se on kalleinta mitä meillä on.’ Lännessä pidettiin Gorbatṥovia sankarina, mutta uusi Venäjä petti monien odotukset. Näinkö kävi myös naapurimaan presidentille?”

Vexi Lehto heittäytyy vastauksessaan jopa proosarunolliseksi.

”Murheellinen on maa ja kansa joka karkoittaa kirjailijansa (omatuntonsa) vieraille maille.
Valhe, väkivalta, pelko ym. eivät voi ikuisesti pitää diktatuureja pystyssä.
Onko ikuisuus vuosi, vuosikymmen, sukupolvi, vuosisata jne., sitä emme valitettavasti tiedä.
Murheelliselta näyttää.”

Loppuun vielä Raila Rinne, joka tarjoaa hyvän kesän keittiölukuvinkin.

”Nyt en tiedä vaan arvaan, että visasitaatti saattaisi olla Svetlana Aleksijevitsin kirjasta Neuvostoihmisen loppu. Se ilmestyi suomeksi 2018 Tammen Keltaisessa kirjastossa Vappu Orlovin kääntämänä. Vaikka olen vuosikymmenien mittaan lukenut – ajoittain ahminut – neuvostoliittolaista ja venäläistä kirjallisuutta suomeksi/ruotsiksi, on tämä jäänyt sivuun. Ostin sen vastikään kun naapurikirjakaupassa oli kolmen pokkarin tarjous. Lukeminen odottaa mökkimatkaa lähiaikoina (mökillä voin vain keittää perunoita, pilkkoa salaattiaineksia ja lukea, lukea – onneksi siellä nykyään on valo).”

Teoksen tunnistivat myös Veikko Huuska, Liisa Ilomäki, Salla Koivisto, Helena Nurmio, Jaana Pikkarainen-Haapasaari, Tarmo Tikka ja Jukka Eero Wuorinen. Palkinto Saara Kuoppalalle. (rb)

Visasitaatti 10*

Kauden päätöksen ja keskikesän kunniaksi astreriskillinen (kirjailija esiintynyt jo aiemmin Kirjavisassa) runotehtävä. Tämä muutama vuosi sitten edesmennyt mestarillinen sanataituri vietti kesiään Lohjanjärvellä liki visaukon kesälaidunta. Sieltäkö lie nämä tunnelmat plokattu, uikut siihen viittaisivat? Kuka? Mikä?

Vastaukset kesätauon tähden vasta 17.7. mennessä s-postilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Oi kesäiltaa, sen illallisuutta
Oi sen ihmeiden ilmeistä sillallisuutta
Kun yöhön yhtyy sen laineettomuus
Ja ryhtyy ihmiseen paineettomuus.

Oi lehmisyyttä ja ihmisyyttä,
oi värjyvän väreilevyyttä,
viatonten vaarattomuutta
ja laajuuden levollisuutta –
uikun poikasta, viittä kuutta
ja syvää vettä, sylillisyyttä.”

(Kaksi ensimmäistä säkeistöä yhdeksästä)