Siispä enempiä jorisematta pinoa purkamaan. Ensimmäisenä vastaamaan ehti jo keskiviikkoyönä Jari-Pekka Vuorela.

”Hyviä kirjoja on ollut visassa tänä vuonna, tietenkin. Humboldtin lahjan jälkeen en ole tainnut jaksaa osallistua, kun mestariteokset ovat olleet niin tuttuja. Kiitos kuitenkin etenkin Hiljaisen amerikkalaisen ja Catch-22:n muistamisesta.

Jouluruno on tietenkin Yrjö Jylhän Pyhä yö. Ikkunasta näkyy parikin Jylhän asuntoa, mutta joku muu saa kertoa runosta tarkemmin.”

”Pitkästä aikaa löytyi heti vastaus, vaikka toki tamperelaisen pitääkin heti tunnistaa: Yrjö Jylhä, Pyhä yö. Kahdeksankymppiselle mummulle tuli kyynel silmään.”

Jylhän runo herättää liikutuksen tunteita myös runotehtäviä rakastavassa  Tuulikki Lepomäki-Laitisessa.

”Sainhan taas joulurunotehtävän! Tällä kertaa se oli helppo. Tämä Yrjö Jylhän Pyhä yö kokoelmasta Kiirastuli on nykyisin yksi suosikkini joulurunoista. Se on vaikuttava mukaelma jouluevankeliumista. Jo alku on upea ja kuvaa talvisodan joulutunnelmaa: ”Oli muuan Jooseppi kirvesmies, oli siellä missä me muutkin” Päähenkilöinä kirvesmies Jooseppi ja Marjatta ja heille syntyvä lapsi ja sen parrakkaat vartijat. Hienoja rinnastuksia. Joka kerta lukiessa tai kuullessa runoa silmäkulma kostuu.

Yrjö Jylhä syntyi vuonna 1903 Tampereella ja teki itsemurhan vuonna 1956. Hän oli talvisodassa Taipaleen joukoissa komppaniapäällikkönä ja myös hänen muut sotaa käsittelevät runonsa ovat koskettavia. Hän kuului ns. Tulenkantajiin. Hänet palkittiin Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1948. – – –

Onkohan niin, että iän karttuessa myös runokäsitys laajenee? Nuorena ei Yrjö Jylhä mitenkään ollut mielirunoilijoita, mutta nyt hänen runojaan osaa katsoa uusin silmin.”

* * *

Matti Kärkkäisellä on hieno kiteytys runosta:

”Tässä runossa on sisältö, joka lienee vaikeaa tai mahdotonta esittää muilla taiteen keinoilla. Kiirastulen runot välittävät rintamamiesten kokemuksen aidosti ja ymmärrettävästi ja kokoelma on suomalaisen runouden ja sotakirjallisuuden merkkiteos.sta ja kliseisitä propaganda- ja taistelurunoista.”

Jukka Ahtelankin vastauksen lopussa tiivistyy vaikuttavasti jotan visarunon ytimestä.

”Yrjö Jylhän Pyhä Yö toi heti mieleen kokelaskauden Oulun Hiukkavaarassa, jossa oli aikaa lueskella yhtä sun toista. Vaikka olin ollut kova lukumies jo siihen asti, runous oli jäänyt tutkakuvan ulkopuolelle. Hiukkavaarassa löytyi ensin Yrjö Jylhä ja erityisesti Kaivo ja Kohtaus metsässä, jotka jättivät elinikäisen jäljen nuoreen mieheen.

Pyhä yö on parasta Jylhää, kaunista ja selkeää. Talvisodan tuskien alta löytyy ihminen ja kauneus.”

Vesa Kautto konkretisoi vastauksessaan näitä komppanianpäällikkö Jylhän tuskan tunteita.

”Runoilija Yrjö Jylhä (1903–1956) lähti lokakuussa 1939 kohti Taipaleenjokea Keuruulla muodostetun Jalkaväkirykmentti 30:n riveissä komppanianpäällikkönä. Jylhän joukko-osasto kuului 10. divisioonaan, jonka esikunnassa isäni matkasi Keski-Suomesta kohti Kannaksen itälaitaa.

Taipaleen lohkolla neuvostoliittolaisten hyökkäys alkoi itsenäisyyspäivänä. Neuvostoliittolaisilla oli musertava ylivoima joukkojen määrässä ja aseistuksessa. Suomalaiset saivat kuitenkin hyökkäykset torjutuiksi ja läpimurrot rajoitetuiksi. Rintama kesti rauhan tuloon.

Komppanianpäällikkönä Jylhä joutui antamaan Taipaleenjoella hyökkäyskäskyn, jonka seurauksena kaatui 22 miestä Soinin pitäjästä. Runon sanoin:

’He ryntäsivät äsken
kuin myrsky ja ukkonen
Nyt turhaan kysyn, käsken,
niin turhaan, tiedän sen:
he kaatuneet on lakoon
ja jääneet syliin yön,
kuin suistuneet ois vakoon
he kesken peltotyön.’

Visaruno Pyhä yö sisältyy kokoelmaan Kiirastuli, joka ilmestyi välirauhan aikana 1941. Kiirastuli sisältää varmaan joukon hienoimpia ja humaaneimpia sotarunoja maailmassa.”

Ja näin Tarmo Tikka:

”Tuo runo sekä toinen, Kaivo, tuo mieleen enoni kertomukset talvisodan Lemetin ja Kitilän mottien taisteluista. Kylmyys ja väsymys, kuolema ja toivo. Ne toistuivat usein erilaisina versioina ja avasivat jäyhänä esiintyneen enoni mielenmaisemaa, syvää inhimillisyyttä sekä herkkyyttä, jota hän tavallisesti piti piilossa.”

* * *

Jorma Kataja muistaa runon television runo-ohjelmasta (Ajatelkaa, sellainenkin kulttuuriohjelma oli Ylellä olemassa vain kahdeksan vuotta sitten!)

”Runo on Yrjö Jylhän Pyhä yö, joka sisätyy hänen tunnetuimpaan runokokoelmansa Kiirastuli, joka julkaistiin välirauhan aikana vuonna 1941.

Runot käsittelevät inhimillisyyttä sodan kauheuksien aikana sekä sotaa edeltävää ja sodanjälkeistä aikaa. Runoilija oli itse mukana talvisodassa ja hänen omat kokemuksensa näkyvät runoissa.

Itselleni on ruon jäänyt jostain syystä mieleen television Runoraadista, jossa olivat mm. Jukka Virtanen ja Riitta Uosukainen ja jossa se sai mielestäni täysin ansaitusti täydet pisteet.”

Raila Rinne iloitsee tehtävän helppodesta.

”Lahjoitit meille nyt niin pehmeän pähkinän, ettei sen avaamiseen tarvittu saksia eikä vasaraa. Joulurunon säkeet ovat osa Yrjö Jylhän runoa Pyhä yö, joka sisältyy hänen kokoelmaansa Kiirastuli. – – –

En muista milloin olisin havahtunut tuohon runoon, ehkä teinivuosina jolloin muutenkin luin aivan valtavasti kirjallisuutta. Maalaiskylässä ei juuri muita harrastuksia ollut, ehkä radion kuuntelu ja suvisin pyöräileminen. Moponkin olisin saanut lainaksi, mutta mopot olivat poikien juttu. Me likat ajelimme aina vain polkupyörillä.

Voin eläytyä sotavuosien uhanalaiseen tunnelmaan, jossa ’se tähti suurempi muita’ johdattaa rintamamiehiä kotiin, turvaan, omien läheisten luokse. Yhtälailla säkeet koskettivat kodeissa tai evakossa pula-ajan niukkaa joulua eläneitä naisia ja lapsia, jotka odottivat harvoin kirjoittavaa puolisoa ja isää takaisin sodasta.

Ossi Lehtiö on aistinut, että tämä runo nappaa laajasti.

”Nyt on kyseessä todellinen jouluruno, jonka jokainen vanhempi suomalainen tuntee, tietää ja ulkoa osaa, vaikka unissaan.

Runon aikaa elettiin myös poikkeuksellista aikaa. Oli koettu Talvisota kaikkine kärsimyksineen ja tuhoineen. Siinä moni suomalainen koki pahimman ja samalla antoi suurimman mahdollisen eli elämänsä. Tosin samoin kävi aggression aloitteelle osapuolelle. – – –

Sitaatti on runosta Pyhä yö, ja se on Jylhän todella taiturimaista sanontaa ja sanojen sijoittelua. Tekstistä voi vain nauttia ja antaa se tulla, monasti se sävelletty ja monet ovat se esityksen eri medioissa. Ja niin on hyvä!”

Unto Vesa hulmuttaa Tampereen lippua

”Tämän tietää jokainen kisailija: Yrjö Jylhän Pyhä yö, teoksesta Kiirastuli. Mutta jokainen ei ehkä muista Jylhää tamperelaisena runoilija (vaikka täällä on hänelle patsaskin Punakylän kupeessa), ja Kiirastulen maine ja merkitys on myös saattanut jättää varjoon Jylhän monet arvokkaat maailmankirjallisuuden klassikoiden suomennokset.”

Juhani Niemi linkittää talvisotajoulun ja tämän hetken

”Varsinkin tätä runoa kuuli pienenä poikana radiosta 50- luvulla, joulun aikaan. Kokoelman alaotsikko on Runoja sodan ja rauhan ajoilta (minun kappaleessani ei ole Tantun kuvitusta). Kiirastuli oli Jylhän tunnetuin teos. Tosin enemmän olen kyllä lukenut hänen suomentamaansa Ranskan kansalliseeposta Rolandin laulu.Hän suomensi myös Miltonia, La Fontainea, Shakespearea ja hieman Poeta. Ja tietenkin Viktor Rydbergin Kotitontun.

Tiettyjä yhtäläisyyksiä voidaan vetää talvisotajoulun ja koronajoulun välille. Ihmisten epätietoisuus, pelko, viranomaisten ajoittain perusoikeuksiin puuttuvat määräykset ja vähitellen lisääntyvä taisteluväsymys tuntuvat vaikuttavan kaikkiin, ainakin jossain määrin. Talvisodan aikaan sotilaat taistelivat rintamalla, nykyisin sairaanhoitajat ovat eturintamassa koronavihollista vastassa.”

Sirpa Taskinen tunnistaa runon suosion ”radiosoitosta”.

”Tuskin on ollut sellaista Tämän runon haluaisin kuulla -ohjelmaa (ainakaan joulun aikoihin), jossa ei olisi toivottu tätä Yrjö Jylhän runoa Pyhä Yö. Se on kokoelmasta Kiirastuli, johon Jylhä tallensi talvisodan kokemuksiaan. Aikalaisille oli tärkeä sen sanoma inhimillisyydestä ja veljeydestä.”

Mauri Panhelainen on löytänyt erään ihan toisenlaisen joulurunon.

”Silmiini sattui toinen jouluruno, Arvo Turtiaisen vakava ja yhtä aikaa satiirinen runo aikaisemmista kansakunnan kohtalon vuosista, lapualaisajan joulusta vuonna 1931. Jeesus on mukana tässäkin runossa ja näin se alkaa: / Menin joulukirkkoon / en lohtua saamaan / vaan kuullakseni oliko totta / että papit olivat hyljänneet Jeesuksen / ja valinneet Vihtori Kosolan.

Kirkkoon tullut kuuntelee papin saarnaa: ’kärsimys ahdistaa meitä tänä jouluna … rakkaus rahaan on kaiken pahan juuri … uskoamme koetellaan kärsimysten kautta … kärsivillä, köyhillä ja nälkäisillä on oma erikoinen tehtävänsä tässä maailmassa’.
Ja runon lopuksi skeptisen runoilijaminän loppusäkeet: ’Nousin, hiivin ulos huomaamatta. / Vanha kettu, mietin, / ei sanaakaan Vihtori Kosolasta.'”

* * *

Maijaliisa Mattilalla on runosta vahva kuulomuisto.

”Kyllä Yrjö Jylhän Pyhä yö herätti nyt koronahorroksesta ja vei kauas muistoihin. Ääni värjyen sitä lausuttiin kansakoulun kuusijuhlassa (elettiinhän Yrjö Jyrinkosken syntymäkylässä) ja ilma oli täynnä taikaa. Ihan varmasti kylän yllä loisti ”tähti suurempi muita”.

Kavereille oli kirjoitettu joulukortit, jotka vaihdettiin kädestä käteen. Mutta voi kauhistus! Olin unohtanut kirjoittaa yhdelle kaverille kortin, eikä hän suostunut sanomaan minulle sanaakaan koko kevätlukukauden aikana. Puhumattakaan, että olisi enää leikitty tai hypätty narua. Siitä asti minulla on ollut tarkka luettelo, keille pitää ehdottomasti muistaa lähettää kortti.”

Myös Kalevi Hako muistelee suurta lausujapersoonaa.

”Pyhä yö -runoon tutustuin ensikerran 1950-luvun alussa, kun lausuntataiteilija Yrjö Jyrinkoski vieraili koulussamme ja ohjelmistossaan esitti Yrjö Jylhän Kiirastuli -teoksen runoja. Mieltäni koskettivat erityisesti runot Kotiin, Taipaleen joki, Kaivo ja Niin vaikeaa. Jylhällä olikin varmasti vaikeaa sotatilanteissa. Itse olen kokenut kaksi evakkomatkaa ja pommituksia korttelimme sirpalesuojassa.”

Eero Reijonenkin aloittaa Jyrinkoskesta ja etenee pitkää ja mutkaisaa tietä Kurjensaareen

”Nuoruusmuistolla tämän joulupähkinän voi raikkaasti aloittaa:

Visakirjailijan klassikkoteos ja lausuntataiteilija Yrjö Jyrinkoski. Myönnän, että olin mukana ilkkujien kimpassa välitunnilla. Kuului toimenkuvaan Sörkän Lyseossa, Torkkelinmäellä. Nyt kun näitä omia feikkiketkuiluja on kertynyt enemmän kuin jaksaa aktiivisesti tunnustaa, niin myönnetään: kyllähän se Jyrinkoski kloppia säväytti, pakollinen paatoskin kuulosti aidommalta kuin kapteeni evp historianmaikan jorinat koskaan. Ja ” Kaivon” se kolikkopussiin liksansa keräävä köpöttäjä lausui upeasti. Vaikka Veikko Sinisalon ihailija olenkin, on se Jyrinkosken Kaivo-tulkinta muistoissa ylittämätön. Hämärästi muistan, että lausuja tempaisi jossain vaiheessa paidankin päältään, räkätystä siitäkin seurasi, vaikka Esko Salminen sai kymmenen vuoden päästä samasta tempusta minuutin aplodit voittoisalla Turku-retkellään. – – –

Puoli vuosisataa on karsinut Visakallon runoarkiston turhat kuonat helkkariin, mutta passiivimuistia herätellen lähtenevät nämä Sinisalon lausumat säkeet lentoon vieläkin. Visaruno ja Jooseppi Kirvesmies Marjattansa kanssa ovat tietenkin mukana…
Se Suomen 50-vuotista itsenäisyystaipaletta juhlistamaan tehty Sinisalon pitkäsoitto, monta visakirjankin runoa sisältävä, on ylivoimaisesti mieleenpainuvin levymuistoni. – – –

Visaruno on joulurunona erikoinen, muttei ainutlaatuinen.

Rintamajouluista on kirjoitettu satoja runoja. Mutta tuskin monta näin koskettavaa. Silti jotkut pappispiirit kritisoivat voimakkaasti suomalaisen rintamamiehen vertaamista Pyhän Kirjan henkilöihin. Ja ainakin parrakkaita nämä lianharmaissa, savunsyömissä ja riekaleisissa lumipuvuissa taistelevat jermut olivat: Soinilainen korpraali Uuno Huitukka oli kasvattanut parran napaansa asti. Vaikka kaikki papit eivät tätäkään miestä kovin pyhänä pitäneet, niin ristin Soinin kirkkomaalle tämäkin pikakivääri-ampuja sai, kuten saivat ne monet muutkin Soinin miehet, Taipaleenjoelle vihollisen pysäyttäneet ”paimenet”. Ei Visakallo ainakaan, tosin uskossaan heikko muutenkin, ole tämän parempia paimenia postilloista löytänyt. – – –

Talvisota piti taistelijan otteessaan tämän kuolemaan saakka. Kirvesmäelle Yrjö Jylhä ei pystynyt jättämään koskaan lopullisia hyvästejä.

Ei se depression valtaaminen pelkästään sodasta johtunut, ei vaimon kuolemasta eikä kenties siitä parantumattomasta taudistakaan.

Urheilijanuorukaisen suorituspaineen pontimena oli herkkä ja haavoittuva mieli. Matti Kurjensaari kertoo, että vaikka paha tauti Jylhän lopullisesti mursi, niin kamppailua miehen elämä oli ollut koko miehuusiän: tahtomisen probleema, elämän nälkä ja päämäärän saavuttamattomuus painoivat toimen miestä. – – –

Vaikka joulurunoa tässä ollaan ratkomassa, niin lahjakkaan taiteilijan eräänlaiseen elämän selitykseen tässä vuoden viimeisessä, tautienkin riivaamassa ajassa Visa-Eero vastauksensa päättää. Lainaan nyt Matti Kurjensaarta, usein aika itseriittoista kuvailijaa, joka kuitenkin Yrjö Jylhän hyvin tunteneena lienee tähän kohtaan paras loppulausunnon antaja. (MK Mitattua matkaa v. 1966).

’Pidin aina henkilökohtaisena voittona, jos sain Yrjö Jylhän hymyilemään. Nauravan en hänen koskaan kuullut…Yrjö Jylhä oli tehty tummista kuteista. Hän oli tumma, äänestä kuulsi pidätetty intohimo. Hän puhui melkein hampaiden välistä, niin kuin kiekkosaha olisi leikannut märkää puuta.

Kun hän oli hyväntulinen, tuntui kuin aurinko olisi paistanut mustaan railoon.'”

Ytimekkeesti yksirivisellä tietämyksensä ilmaisivat Martti Toivanen, Veikko Huuska ja Pertti Timonen. Palkinto Kalevi Hakolle.

Kiitos tästä visavuodesta, toivotaan ja toivotetaan seuraavasta vähän tavallisempaa. (rb)

Visasitaatti 1/2021*

Ovella olevan uuden visavuoden avaava romaani on niin paljon omaelämäkerrallinen, että sitaatin päivämäärä on tosiaan kirjailijan syntymäpäivä. Alkavana vuonna tämän viime vuosikymmenellä menehtyneen mestarin syntymästä tulee kuluneeksi tasavuosia.

Kuka rakastettu kertoja on nyt kohteena, mikä teos pitkältä uralta, jossa liki kaikki romaanit ilmestyivät aika tarkasti puolen vuosikymmenen välein? Vastaukset sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi viimeistään 1.1. 2021. Kirjapalkinto yhdelle.

”Joka talvi syntymäpäiväni – tammikuun kuudennen – lähestyessä odotin sitä siinä vakaassa uskossa että kuutonen on pyhä luku, minun numeroni, nimenomaisesti minun olemukseni lukuarvo. Se oli kuin nimeni, joka kuului yksin ja ainoastaan minulle.”