SDP:n kansanedustaja Krista Kiuru on ollut tiedustelulainsäädäntöä valmistelevan parlamentaarisen seurantaryhmän varapuheenjohtajana. Kiuru toteaa, että SDP:n eduskuntaryhmä joutuu tarkkaan punnitsemaan hallituksen esitystä säätää tiedustelulakiesitykseen sisältyvä perustuslain muutos kiireellisenä jo tällä vaalikaudella.

– Kiistatta turvallisuuden näkökulmasta kiireellisyyttä on puollettu, mutta nähtäväksi jää, riittävätkö oikeudelliset perusteet perustuslakimuutoksen tekemiseen kiireellisessä järjestyksessä. Lähtökohta on ollut, että perustuslain muutokset tulee tehdä kaksilla eri valtiopäivillä, jotta kansalaisilla on riittävästi mahdollisuuksia ottaa kantaa. Nyt on syytä odottaa perustuslakivaliokunnan käsittelyä ja katsoa, minkä kannan valtiosääntöoppineet ottavat. Uskon, että on järkevää arvioida asiaa vasta sen jälkeen, kun on saatu lisätietoja.

– Tässä vaaditaan vielä lisätoimia sille, että yksityisyydensuoja voidaan sovittaa turvallisuuden kanssa yhteen niin, että ihmiset voivat kokea perusoikeutensa turvatuiksi, Kiuru toteaa edessä olevasta eduskuntakäsittelystä.

Perustuslain muutos kaventaa yksityisyydensuojaa, koska se laajentaa viranomaisten valtuuksia kerätä tietoja kansalaisten viestinnästä.

Perustuslakivaliokunnalla on työntäyteinen kevät soten kanssa, joten aikakin saattaa olla kortilla tiedustelulakien etenemisessä. Mikäli asiasta päättäminen venyisi pitkälle syksyyn, kiireellinen lainsäätämisjärjestys ei enää nopeuttaisi kovin paljon lakien astumista voimaan.

Krista Kiuru summaa, että maailman muutos vaatii, että turvallisuusuhkiin suhtaudutaan vakavasti.

– Kyllä tiedustelulakeja tarvitaan, hän painottaa.

Kiurun mukaan hallituksen tämänhetkinen esitys ei kuitenkaan ota huomioon kaikkia niitä näkökulmia, joita oppositiosta on korostettu lainvalmistelun aikana.

– Isoin kysymys on, että voimme uskottavalla tavalla todeta, että yksityisyyden suoja on sovitettu turvallisuuden kanssa yhteen niin, että kansalaisten perusoikeudet toteutuvat, Krista Kiuru tiivistää.

Tästä seuraa myös kysymys tiedustelun laajuudesta. Kiuru huomauttaa, että tiedustelukokonaisuuden toteuttamiseen on tulossa suuri määrä uusia virkoja, reilusti yli sata.

– Herää kysymys, onko tiedustelun volyymi oikeassa suhteessa. Lakiesitys sallisi tällä hetkellä vieläkin aika massiivisen tiedustelun. Tältä osin pitää olla selkeä yksimielisyys eduskuntakäsittelyssä siitä, ettei laki salli massavalvontaa, ja että linjaus toteutuu myös käytännössä.

Mikäli perustuslakia lähdetään muuttamaan, Kiurun mukaan muutoksen yhteydessä täytyy pitävästi varmistaa, ettei perustuslain muutos mahdollista kohdentamatonta massavalvontaa.

– Lähtökohta pitää olla, ettei pitkälläkään aikavälillä perustuslain muutosta voida käyttää massatiedusteluun.

Kiurun mukaan Eduskuntakäsittelyn kuluessa on saatava selkeät perusteet sille, miten tietoliikenteeseen kohdistuvan tiedustelun rajat määritellään.  Sellaista vapaata valtakirjaa ei voi antaa, jossa tietojen keräämistä ei rajoiteta. Pelko on, että liian moni voi joutua tiedustelun kohteeksi, vaikka ei olisi rikokseen syyllistynytkään.

Kiurun mukaan myös se kiinnostaa, millaiset valtuudet ulkomaalaisille tiedustelupalveluille syntyvät toimia Suomessa.

– Nykyinen esitys sisältää mahdollisuuden myös siihen, että ulkomaiden tiedusteluagentti voisi saada Suomessa Supon avustuksella tiedustelukäyttöön myös pakkokeinoja. Eli käytännössä jokin ulkomaan tiedusteluagentti voisi Supon ohjauksessa toimiessaan esimerkiksi käyttää suomalaiselle polisiihenkilölle sallittua seuraamis- ja jäljittämisoikeuksia.

Kiuru nostaa esiin kriittisiä huomioita myös tiedustelukeinojen käyttöä koskevien lupien ja päätösten voimassaoloajasta, jota on hänen mielestään pidettävä pitkänä.

– Tiedustelukeinoja koskevat luvat olisivat voimassa 6 kuukautta kerralla kaikkien muiden keinojen osalta paitsi niiden, jotka suoraan kajoavat viestin luottamuksellisuuteen ja joissa voimassaoloaika on 3 kuukautta.

Kiurun mukaan myös sitä on pohdittava, mikä elin valitsisi tiedustelun laillisuusvalvontaa hoitavan tiedusteluvaltuutetun. Valitsijaksi esitetään valtioneuvostoa, mutta Kiurun mukaan on syytä käydä keskustelu siitä, olisiko valitsijaksi parempi nimetä eduskunta. Tähän kysymykseen on kiinnittänyt blogikirjoituksessaan huomiota myös professori, perustuslakiasiantuntija Martin Scheinin.

Muun muassa seuraaviin asioihin Kiuru toivoo kiinnitettävän huomiota tiedustelulakeja säädettäessä:

Ovatko tiedustelutoiminnan kriteerit määritelty tarpeeksi tarkasti ja tiukasti?

Mahdollistaako ehdotettu perustuslain muutos myöhemmät lakimuutokset, joilla tiedustelutoimintaa voitaisiin viedä lisää massavalvonnan suuntaan? 

Onko tietojen luovuttaminen näissä lakiesityksissä tarpeeksi tarkasti rajattu? Kuka kontrolloi, että tiedustelunlainsäädännön nojalla luovutetut tiedot eivät todella mahdollista kenenkään yksilöintiä?

Onko tiedustelun resurssien mitoitus oikea esimerkiksi suhteessa tiedustelutoiminnan valvonnan resursseihin?

Voiko Supo tehdä turvallisuusselvityksen tiedusteluvaltuutetuksi tai tiedusteluvalvontavaliokuntaan hakevilta? Valvoa omia valvojiaan?

Onko valtioneuvosto oikea taho valitsemaan tiedusteluvaltuutetun, jonka valvonta liippaa myös valtioneuvostoon toimintaa? Eduskunta valitsijana kytkisi laillisuusvalvonnan ja parlamentaarisen valvonnan paremmin yhteen.

Miten päätetään tiedustelulla hankittujen tietojen luovuttamisesta esimerkiksi toisten maiden viranomaisille ja millä rajoilla? Nyt tätä koskeva sääntely on erillisissä lakiesityksissä, jotka eivät ole vielä eduskunnassa. Pitäisikö poliittisesti merkittävät tietopyynnöt käsitellä esimerkiksi UTVA:sssa?

Onko kontrollia sille, miten tiedusteluviranomaiset käyttävät muiden maiden tiedusteluorganisaatioilta saamaansa tietoa? Vaarana, että tiedusteluorganisaatioille muodostuu mahdollisuus kiertää lainsäädännön rajoituksia hankkimalla tietovaihdon kautta sellaista tietoa oman maan kansalaisista, jota ne eivät saisi itse tiedustelulla hankkia.

Millä edellytyksillä Supo tekee tiedusteluyhteistyötä ulkomaisten tiedusteluorganisaatioiden kanssa?